"Maa levätköön nyt juhlana, kyntäjä myös levätköön nyt; aura jo riippumahan, loppukohon rasitus. Aukaiskaa ies härkien: täysien seimien luona vihrein seisköhöt nuo seppelin hinkaloissaan. Vain jumaloita kaikk' kunnioitkoot, käsin kehreävin nyt naiset värttinähän älköhöt koskekokaan".
Ja, kuten tavallista, ei juhlapäivää vietetty ainoastaan toimettomuudella ja paastolla:
"Päivän kunniaks juotakoon; ei häpee juhlana juopua,
horjuvill' pitää tiet' tuskin töin jaloillaan".
Propertius.
Kuoli noin vuonna 18 e.Kr.
Propertius oli kotoisin Umbriasta. Hänen isänsä kuoli aikaisin ja hän lähetettiin kasvatettavaksi Romaan, jossa hänen, menetettyään suuren osan peritystä omaisuudestaan, täytyi ruveta kirjallisilla toimilla itseään elättämään. Hänen tuttaviaan olivat, Ovidius, Virgilius ja Horatius. Hänen ensimmäinen suosijansa oli Tullius, saman-nimisen konsulin veljenpoika. Sitten pääsi hän Maecenaan ystäväksi ja keisari Auguston suosioon.
Propertius seurasi runoilijana Alexandrinilaisia esikuvia, ja hänen runoelmissaan on erinomaisen paljon jumaluustarullisia viittauksia ja vertauksia. Mutta hänen intohimoinen, usein lihallinen, mutta aina todellinen tunteensa työntää syrjään kaiken muun ja antaa hänen teoksilleen itsenäisen leiman. Polttokohtana hänen runoelmissaan on rakkaus, ja erittäinkin rakkaus Kynthiaan, hyvin lahjakkaasen mutta ylen kevytmieliseen, huikentelevaiseen ja saitaan Romalaiseen naiseen. Häntä rakasti hän tulisesti hyvin kauan, moittien toisinaan katkerasti hänen haureuttaan ja huikentelevaisuuttaan. Muun muassa lausuu hän näin:
"Kartanon' oot, koton', Kynthia, vanhempain sinä ain' oot; riemuni ainoastaan sulta mä ainian saan. Muita en lempiä taida mä, hänt' en jätteä koskaan: ensi on lempeni hän, viimeinen lempeni myös".
Hän koettaa, kuten muutkin sen ajan runoilijat, noita-akkojen avulla saavuttaa lemmittynsä rakkautta; mutta kaikesta hellyydestään huolimatta ei hän kuitenkaan ole mikään sokea ihailija, vaan ilmaisee lauluissaan, vaikka ensiksi hyvin ystävällisesti, tyytymättömyyttään Kynthian turhamielisyyteen:
"Hyödyks miks, elämäin, sano, on somat pääkoristukset, miks puku Ko'ilainen löyhyväpoimuinen? Hyödyks miks Oronteen on myrroa kutrihin kaataa, loistollai lumota maiden vierahien? Miks ihanaa on ruumist' ostetuin kaunehin tärvää, loistavan kun sä et suo sen omin kauneuksin?"