Vähää myöhemmin käyttää hän terävämpää moitetta ja sanoo:
"Nyt sinä, mieletön, maalatuita jo Brittejä matkit, loistein vierahin pääs varjoilet pilallas".
Toisissa elegioissa kuvaa hän kuitenkin kaunopuheliaasti ja hellästi kahlehtivaa voimaa, jolla Kynthia häntä vallitsi. Kuitenkin kasvaa salaa myös sukkamielisyys, johon hänen lemmittynsä kaikin tavoin antoikin aihetta. Niinpä moitti Propertius häntä kerran siitä, että hän käyttää luonaan ihailijoita, sanoen niitä vain sukulaisikseen, sillä tarkoituksella jotta hänellä aina olisi lukuisasti miehiä, jotka jonkinlaisella oikeudella saattaisivat häntä suudella. Vihdoin tuskaantui hän kokonaan, ja rakkaus Kynthiaan sammui vähitellen, kuni tuon tuostakin liekkiin liehahtava rovio, johon on vettä heitetty. Nyt sanoo hän lemmitylleen suorastaan, ettei rakkaudessaan koskaan ole ollut mitään kerskattavaa, vaikka Kynthia kyllä hänen silmissään on ollut ihmeellisen kaunis, ja valittaa sitä, että hän, rakkautensa sokaisemana, on runoillaan tehnyt Kynthian kuuluisaksi. Ja samalla ilmoittaa hän hänelle myöskin vanhojen haavojen olevan jo paranemaisillaan. Kaikki heidän välillään oli siis rauennut.
Propertius käsitteli myös joskus, miten sattui, muita runoaloja. Niin on hän yhdessä elegioistaan lyhyesti kuvannut Roman aikaisimman historian. Toisessa kertoo hän tarun Tarpejasta, Romalaisesta naisesta, joka tahtoi kavaltaa kaupungin sitä piirittävälle Sabinilaiselle Tatiolle, johon oli rakastunut. Kaikki on edeltäpäin varustettu, mutta
"Tatius, vaikkakin on vihamies, toki ei rikost' tahdo
palkita, vaan: 'minun käy vuotehellen kuninkaan!'
Niin hän; äkkiä, kas, asehet tytön peittävi miesten.
Morsiuslahja se ol' ansiotyös mukainen".
Toinen runoelma kuvaa Aktiumin tappelua. Mutta kokoelman helmiä ovat Arethusan kirjeet sodassa olevalle miehelleen Lykotaalle ja kaunis puhe, jonka hän antaa kuolleen Kornelian — keisari Auguston tytärpuolen — pitää puolisolleen Paullolle. Arethusan kirjeet hehkuvat vaimon hellintä rakkautta. Ajatuksillaan seuraa hän puolisoaan kaukaisuuteen, missä tämä kärsii sodan kaikkia vaivoja, seuraa häntä kirjavalla kartalla, jota ahkerasti tarkastaa, painaen muistoonsa muiden maiden kuvat. Itse on hän laihtunut ikävästä ja toivottaa miehelleen samaa, toivoen hänen palaavan ainoastaan sillä ehdolla, että hänkin yhtä uskollisesti on pysynyt liittolupauksessaan ja pitänyt aviovuoteen puhtaana. — Yhtä ylevä kaikessa mieltä liikuttavassa kauneudessaan on se puhe, jonka varjojen maahan temmattu Kornelia pitää eloon jääneelle miehelleen. Hän muistuttaa miestään velvollisuudesta nyt yksinään ruveta lapsia hoitamaan. Nyt, isä, sanoo hän, tulevat sinun osaksesi myöskin äidin velvollisuudet: kaikki ovat he nyt riippuvat sinun kaulassasi. Jos suutelet heitä, niin suutele heitä myös heidän äitinsä puolesta; ja jos poskesi kostuu kyynelin häntä ajatellessasi, niin älä anna lastesi sitä huomata. Pyyhi salaa pois kyynelet ja tarjoo poskesi heidän suudeltavakseen. Lapsilleenkin lausuu hän neuvoja ja varoituksia, jotka osoittavat mitä liikuttavinta, puhtainta äidinrakkautta. Jos niin tapahtuisi, sanoo hän, että äitipuoli perisi minun vuoteeni, niin kiittäkää isänne uutta avioliittoa, älkääkä liian paljon ylistäkö äitivainajaanne, ettei uusi äiti panisi sitä pahakseen. Jos taas niin käy, että isänne tyytyy ainoastaan muistelemaan rakastavaa vainajaa, niin oppikaa nyt jo ajattelemaan hänen tulevia vanhuuden päiviään ja miettikää, miten kaikin tavoin olette pitävät huolta yksikseen jätetystä. — Niin yleviä ajatuksia ei koskaan mikään runoilija ole kauniimmilla sanoilla lausunut.
Ovidius.
Kuoli vuonna 17 j.Kr.
Publius Ovidius Naso oli syntynyt Súlmossa Pohjois-Italiassa ja polveutui arvokkaasta ritarisuvusta. Hän tuli aikaisin Romaan ja kasvatettiin lakimieheksi, mutta osoitti pian halua ja taipumusta runoilemiseen. Hän sanoo itse:
"Tuo pyhä taide jo hurmasi mieleni lasna, ja toimiin mun yleviin runotar vei sitä tietämättäin. Kirjotus järjestyi sujuvaan runomuotohon itse; jos mihin ryhdyin vaan, taas runon siitä mä sain."