Isä vastusti suuresti tätä hänen haluaan "hyödyttömään ammattiin", mutta veljensä kuoltua sai Ovidius, jolla nyt oli odotettavissa suurenmoinen, perittävä omaisuus, vapaasti seurata taipumuksiaan. Tehtyään matkan Kreikkaan ja Vähään Aasiaan pääsi hän muutamiin alhaisempiin virkatoimiin ja yhtyi siihen, kirjailijapiiriin, joka siihen aikaan toimiskeli Romassa.
Ollen rikas, suosittu ja onnellinen avio-elämässään — hän oli kolmannen kerran naimisissa; kaksi edellistä avioliittoa oli hajonnut eron kautta saattoi Ovidius, jolla oli ystävinä aikansa etevimmät miehet ja joka sitä paitsi oli hovin suosiossa, odottaa onnellista tulevaisuutta, mutta silloin äkkiä, kuni salaman isku kirkkaalta taivaalta, keisarin maanpakoonajamistuomio lähetti hänet pois iloisesta, nautintorikkaasta Romasta kolkkoon Tomiin Mustan meren rannalla. Oikeata syytä tähän armottomaan kohteluun ei tunneta, kuitenkin sanottiin että muka hänen "rakastamisen taito" nimisen runoelmansa rietas sisällys oli syynä hänen karkoittamiseensa. Maanpakopaikassa, missä kuitenkin raa'at muukalaiset osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta, viihtyi Ovidius kuin kasvihuonekukka, muutettuna lämpöisestä, lihavasta mullasta tuuliselle, kylmälle vuoren harjanteelle, ja kuoli 7 vuotta sen jälkeen.
Hänen ensimmäiset runoelmansa olivat "Lemmen elegiat", "Sankarirunoelmat", "Rakastamisen taito" ja "Lemmen lääkitys". Sankarirunoelmat sisältävät runopukuisia kirjeitä, joita oletetaan taruaikojen sankarittarien kirjoittamiksi poissa oleville puolisoilleen ja rakastajilleen. Niinpä kirjoittaa Penelope maailmaa harhailevalle Ulysseelle (Odysseylle); Phyllis suree rakastettunsa Demopho'onin pitkällistä poissa oloa; hylätty Ariadne lausuu moitteita Theseylle; Medea koettaa vieroittaa Iasonia hänen uudesta liitostaan Glaucen kanssa, ja Dido syyttää Aeneasta uskottomuudesta. Luonteet ovat himmeästi kuvatut, ja kirjeiden sisällys on kauttaaltaan yksitoikkoinen, vaikka runoilija ihmeteltävällä taidolla vaihtaa lausetapoja ja kirjoittaa kieltä, jonka notkeutta, komeutta ja viehkeää sointuisuutta ei saateta tarpeeksi ylistää. Näytteeksi olkoon tässä muutamia riviä Penelopen kirjeestä Ulysseelle:
"Kauan vuottanut oon sua. Nyt kynähän minä tartun. Kirjett' äl' lähetä — itse sä vastaus oo. Pilstoin' onpi jo Troija, jot' impyet kammovat Kreikan; kallis-ostosa olj Priamon loppu ja sen. Oi, jos kunnoton Paris kuohuaviin merenselkiin kaukana Spartan mailt' ois uponnut syvihin! Kolkko ja kylmä ei ois mun vuoteen' ollunna öinen; yksin istuva ei päiviä pitkästyis."
Korinnaa, jota runoilija ylistää Lemmen elegioissaan, arvellaan, nähtävästi heikoilla perusteilla, keisari Auguston tyttäreksi Juliaksi. Sisällys on, niinkuin ainakin hänen runoelmissaan, sukkelaa ja leikillistä, mutta kevytmielistä. Siivoin on runoelma, jonka hän on kirjoittanut lemmittynsä papukaijasta. — Myöskin runoelmassa Rakastamisen taito on hyvin paljon riettauksia. Lukukelpoisimpia ovat muutamat yksityiskuvaukset, esim. kertomus Ariadnen jättämisestä Naxoon ja taru Daedalosta ja Ikarosta, jotka vahasiivillä koettivat paeta läpi ilmojen. Tuon tuostakin tavataan hänen kirjoituksissaan hauskoja tietoja Romalaisten tavoista ja elämästä, esim. monenlaisista arpanoppa-peleistä, joihin naisetkin ottivat osaa.
Lemmen lääkitys ei ole sen parempi siveellisessä suhteessa, mutta se sisältää muutamia siivoja itse aineesta poikkeevia kohtia sekä ylistelevän mielistelypuheen Auguston tyttärenpojasta, Kajosta.
Ennen kuin Ovidius lähti Romasta, oli hän kirjoittanut parhaimmaksi arvostellut teoksensa "Metamorfosit" (Muutokset) ja Fasti (Juhlakalenteri). Metamorfoseissa kertoo hän runollisella vapaudella muutamia vanhoja taruja miesten ja naisten muuttumisesta eläimiksi, kasveiksi tai muiksi elottomiksi esineiksi. Alkaen kaoksesta ja maailman luomisesta liittää hän kekseliäästi toisen historian toiseen, siksi kuin on ehtinyt aikaan, jolloin Julius Caesar otetaan tähtien joukkoon. Kertomuksissa on viljalta vilkkaita kuvauksia ja aineesta poikkeevia, hyvin huvittavia vapaita runollisia kohtia. Kuinka elävästi hän kuvaakaan esim. miten Dafne pakenee häntä takaa ajavaa lemmenhaluista Phoiboa:
"Tuuloset paljasti ruumiin, vastaset leyhkät nostivat ilmahan höylyvät vaatteet, niskan löyhyämään kiharat sai hempeä tuuli. Vaan sulon kartuttaa pako tuhlata mielistelyitä, kauemmin jumal' ei voi. Lempeä hehkuen itse, lemmelt' yltyä saaden kiihtymystään tulistuttaa.
Niin kuni Gallian koira, nähdessään jänön kentän, saalistaan jalan pyytää, vaan jänis taas pelastustaan, koira kuin hampain kiinn' olis käynyt, saalihin toivoo yllättäväns' joka hetki, ja jälkiä vainuten juoksee; vaan jänönen ei tiedä se, onko jo joutunut kiinni, hampain purtu ja tuntevinaan kidan aukean onpi."
Enimmin ihailtuja kohtia on riita Aijaan ja Ulysseen välillä kaatuneen Akilleyn aseista. Taitavasti ja hienosti kuvaa hän myös, miten Pygmalionin marmoripatsas taiteilijan lemmekkäistä silmäyksistä tulee eläväksi ja muuttuu lihaksi ja vereksi. Viimeinen kirja sisältää esityksen Pytagoraan viisausopista, jossa eläinten tappaminen, tehtäköön se sitte uhria tai elatusta varten, kielletään muotojen ikuisen vaihtelun ja sielun vaelluksen tähden. Metamorfoseja, jotka ovat käännetyt melkein kaikkien sivistyneiden kansojen kielille, on latinaa taitava maailma aina meidän päiviimme asti pitänyt hyvin suuressa arvossa, ja näyttää siltä, kuin Ovidius olisi oikeassa ennustaissaan, että tämä hänen teoksensa on kuoleva vasta kun maailma kuolee.