Lähdettyään Kirken luota purjehtii Odysseys jumalattaren neuvon mukaan kuolleitten maahan, Hadeen ja Persefoneian valtakuntaan, saadakseen loihtusanoja sokealta ennuspapilta Teiresiaalta, joka vielä kuolemankin jälkeen, yksinään harhailevien varjojen keskellä, oli saanut pitää ajatusvoimansa ja viisautensa. Hän löytää tämän maan syväaaltoisen okeanin ääriseudussa, jossa aurinko ei koskaan loista, jossa aina vallitsee kimerialainen yö. Täällä uhraa hän Kirken kehoituksesta mustan oinaan ja juoksuttaa veren maahan kaivettuun kuoppaan. Tästä kuopasta nousevat ilmoille kuolleitten sielut, mainioiden naisten ja miesten, joita Odysseys puhuttelee. Siinä Akilleys muun muassa selittää mieluummin tahtovansa palvella renkinä maalla, kuin kantaa valtikkaa mädäntyneiden kuolleiden valtakunnassa. Teiresiaalta saa hän tietää ne vaiheet, jotka häntä uhkaavat ennen kotiintuloa. Hänen äitinsä Antikleia sanoo kuolleensa surusta, ja hänen isänsä viettää kurjaa, ilotonta elämää. Kun kuolleet vihdoin suurella jyrinällä tuhansittain kokoontuvat hänen ympärilleen, valtaa pelko Odysseyn, hän palaa laivalleen ja purjehtii takaisin Kirken luoksi. Tämän ennustuksen mukaan joutuu hän Sirenien saareen, ja ettei hän hurmautuisi näiden sisarusten tenhoovasta laulusta, pistää hän vahaa seuralaistensa korviin ja sidotuttaa itse itsensä mastoon. Menetettyään kuusi miestä, pääsee hän sitten ohi merihirviöiden Skyllan ja Karybdiin ja saapuu rannikolle, jossa auringon jumalan härät käyvät laitumella. Kun harhailijat eivät pääse täältä lähtemään vastatuulelta, loppuvat heiltä ruoka-aineet, ja Eyrylokon neuvosta teurastavat miehet uhkeimmat häristä. Tästä suuttuu auringon jumala, ja kun laiva taas laskeutuu vesille, syntyy myrsky, joka murtaa maston; samassa iskee salama laivaan, valtava laine pyyhkäisee toverit kannelta mereen "kuin merivarikset vain", ja Odysseyn yksin onnistuu pysyttäytyä laivahylyssä. Kauan aikaa ajelehdittuaan haahden mastolla saapuu hän, kuten jo ennen on mainittu, Kalypson saareen ja sieltä Faiakien maahan.

Kun Odysseys kaikkien läsnäolevien äänettöminä istuessa oli kertonut kaiken tämän ja tavanmukaiset tarkat valmistukset oli tehty, astuu hän saatuaan runsaasti lahjoja faiakilaiseen laivaan, joka vie hänet Itakaan, jonne hän saapuu nukuksissa ja jossa soutajat, jotka heti palaavat, asettavat hänet öljypuun siimekseen. Kun hän herää, ei hän tunne paikkaa kotiseudukseen, ennen kuin Athene ilmestyy hänelle nuoren lammaspaimenen hahmossa. Athene muuttaa hänet vanhan kerjäläisen muotoon ja neuvoo häntä etsimään suojaa hänen sikopaimenensa Eymaion luona. Tältä uskolliselta palvelijalta, joka, vaikka onkin orja, on ruhtinaallista alkuperää ja hyvin mieltynyt herransa perheesen, saa Odysseys nauttia mitä ystävällisintä kohtelua. Aluksi sanoo Odysseys olevansa kretalainen ruhtinas ja olleensa osallisena Troijan sodassa, jossa oli nähnyt Odysseynkin. Huhuna sanoo hän sittemmin kuulleensa hänestä ja vakuuttaa olevansa varma siitä, että Odysseys pian palaa, "jumalallinen sikopaimen" valmistaa vihdoin Odysseylle oivallisen makuusijan lieden luona, mutta asettuu itse yöksi erinäiselle paikalle kallioseinämän viereen sikakarjan läheisyydessä.

Telemakoa, joka sillä välin on viettänyt kuukauden Spartassa, kehoittaa Athene unessa palaamaan kotiin, sillä muutoin olisi pelättävä, että Penelope ehkä taipuisi Eyrymakon runsaista lahjoista. Tunnetaanhan, millainen naisen sydän on. Seuraavana aamuna palaa hän. Noustuaan maalle Itakassa menee hän sikopaimenen majaan; vahtikoirat, jotka tuntevat hänen astuntansa, juoksevat häntä vastaan heiluttaen häntäänsä, ja Eymaios painaa hänet syliinsä ja suutelee häntä sydämellisesti. Odysseys tarjoo nuorukaiselle istumapaikkansa; mutta Telemakos ei tahdo riistää mieheltä vanhemman oikeutta, vaikka tämä onkin ryysyihin puettu. Kun Telemakos on syönyt, pyytää hän Eymaiolta tietoa muukalaisesta. Sikopaimen kertoo, mitä ennen on kuullut Odysseyltä. Telemakos lähettää paimenen kertomaan Penelopelle hänen kotiintulostaan, ja nyt kun isä ja poika ovat kahden kesken, kehoittaa Athene Odysseytä ilmaisemaan, kuka hän on. Rääsyt putoovat hänen yltään: hämmästyneen Telemakon edessä seisoo vanhan kerjäläisen asemesta hyvin puettu mies täysissä voimissaan, verevillä poskilla ja terässinervällä leukaparralla. "Totta tosiaankin, sinä olet varmaankin joku avarakaartoisessa taivaassa asuvista jumalista!" sanoo Telemakos. "Minä en ensinkään ole mikään jumala — minä olen sinun isäsi", vastaa Odysseys. Telemakos, joka oli aivan pieni lapsi kun Odysseys lähti Troijaan, ei ota hevillä uskoakseen; mutta vihdoin täytyy hänen kuitenkin uskoa. Syleillessä itkevät molemmat yhdessä syvästä liikutuksesta ja kertovat toisilleen vaiheitaan. He suostuvat etteivät kertoisi mitään Penelopelle ennenkuin ovat varmat riittävästä avusta kosijoita vastaan. Hämmästynyt Telemakos pelkää, etteivät he kahden voisi tehdä mitään niin monelle; mutta Odysseys, joka tuntee itsessään että koston päivä on tullut ja joka tietää, että hänen puolellaan ovat Zeys ja Athene, kysyy pojalta pilkallisesti: "Etkö luule, että heidän apunsa riittää, vai tarvitseeko minun hakea muita aputaistelijoita?"

Penelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat siitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa kerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat he vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä kosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä koiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka makaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa edes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne ja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja kerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy antamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää vanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa ulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse sankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen suustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.

Nyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos tervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa valittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat hänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa; mutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa hän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys ilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn kerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa, jonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin, ettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin, että laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha imettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti mies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan samanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki hänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan käsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta valuu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän: "Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!" Tämä käskee häntä pitämään asiaa salassa.

Seuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat kemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan kestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa kohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä aikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia. Hän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka voi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi, kuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi jousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian nuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta turhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa luvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren, jonka jänne "vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys", sieppaa siivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien läpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan, sieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut päältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt nuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria huulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa, kuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta saavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän avulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman surkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet tunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan nenä ja korvat ja sitten viedään henki.

"Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa. Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein, siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat."

Kun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan riemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: "Salaa riemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä." Eukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee näkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden kostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn vartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen varmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. "Tee hänelle sija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla käsillään on valmistanut," sanoo hän imettäjälle. "Nyt sinä sanoit soimaavan sanan", keskeyttää Odysseys. "Kukapa vuoteeni muuttanut lienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun kannolle." Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat haihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen kaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: "Ällös olko minulle enään vihoissasi, Odysseys — nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan, vaikka se olikin kovin jäykkä!"

Hesiodos.

Kuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse kaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa saaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen runotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen eli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan lausuu Platon; "Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien isä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?"