"Ei, älä tee sitä, Kalulu. Jätä se minun tähteni tekemättä", pyysi
Selim katsoen vakavasti häneen, "sellaista tekevät vain raakalaiset.
Heitä pois tuo pelotin lintujen ja petojen ruuaksi."
"Sellainen tapa on aina ollut watutakansan keskuudessa", vastasi nuori päällikkö, "ja jollen minä tee sitä, niin ei minusta koskaan tule kuningasta." "Minunkin kansani sekä kaikkien niiden heimojen parissa, jotka minä tunnen, on sellainen tapa vallalla", sanoi Simba. "Anna Kalulun tehdä mitä hän haluaa."
"Mutta sinähän olet muhamettilainen, Simba, ethän sinä ole enää pakana", huudahti Selim, jota sellainen raaka teko inhotti. Abdullah lainasi jälleen lauseen koraanista, ja Simba antoi myöten.
"En minä aio syödä Tifumin päätä. Eivät warungit syö ihmisiä. He keittävät vain ihmisten lihasta lääkettä, ja siitä olisin kernaasti ottanut osani. Mutta jos tuo hyvä kirja kieltää sitä tekemästä, niin lupaan, etten tee siten", sanoi hän. "Meillä ei ole sitä paitsi aikaa keskustella, on marssittava eteenpäin!" Hän näytti hyvää esimerkkiä, ja pienellä joukolla oli täysi työ pysyäkseen hänen pitkien, voimakkaiden askeltensa tasalla. Iltaan mennessä ei monta sanaa vaihdettu.
Auringon laskiessa oli pakolaisten pakko pysähtyä. He näkivät tiheän viidakon ja keksivät siinä kapean ja epämukavan aukon, joka johti rauhalliseen lepopaikkaan. Heidän tulevaa leiriään ympäröi luonnollinen, tiheä aitaus — viisikymmentä jalkaa leveä ja kaksitoista jalkaa korkea — jonka toisiinsa kietoutuneet orjantappurat, kaktuskasvit ja köynnökset olivat muodostaneet. Jokaisessa oksassa ja lehdessä oli tuhansia okaita. Tuskinpa boakäärmekään olisi uskaltanut tunkeutua tämän aitauksen läpi, puhumattakaan ihmisestä, vaikka hän olisi ollut puettu kolminkertaiseen panssariin. Aitauksen sisäpuolella kasvoi sitä vastoin hienoa, pehmeää ruohoa, ja keskellä oli pieni syvennys — aivan kuin puhvelihärän kuoppa — jossa oli vettä. Ei edes viekas Moto olisi voinut keksiä sen pelottavampaa puolustuslaitetta alastomia ihmisiä ja petoja vastaan. Molemmat arabialaispojat nauroivat iloisina ja hieroivat tyytyväisinä käsiään ajatellessaan, miten hyvässä turvassa he olivat.
Simba, joka oli itseoikeutettu johtaja, katseli ympärilleen.
"Täällä me olemme turvassa", hän sanoi, "ei mikään mtuta voi löytää meitä, mutta meillä ei ole mitään syötävää, ja poikien tulee pian nälkä. Huomenna meidän täytyy etsiä itsellemme ruokaa. Luuletko, että metsää on vielä pitkältäkin, Moto?"
"En tiedä, mutta enpä luulisi. Siellä, missä metsä harvenee, tapaamme me metsänriistaa", vastasi taitava metsästäjä niin suurella varmuudella, että Selim, Abdullah ja Niani nuolivat huuliaan, ikäänkuin he olisivat tunteneet jo kielellään lihavan metsänotuksen mehevää lihaa.
"Minä tunnen hyvin tämän metsän", sanoi Kalulu, "tahdotko ensin sanoa meille, minne aiot lähteä?"
"Niin minne?" kysyi Simba katsoen Motoon, joka toisti samat sanat katsoen Simbaan.