"Minun täytyy saada se tietää", sanoi Kalulu. "Täällä me olemme turvassa. Ferodia voisi yhtä hyvin löytää linnun, joka on piilottanut päänsä puun koloon. Mutta minne te aiotte, Simba ja Moto?"
"Sanokaa se itse, nuori päällikkö", sanoivat Simba ja Moto yhteen ääneen.
"Minäkö? No niin", sanoi Kalulu. "Minä tahdon palata takaisin metsän halki ja ottaa selkoa jokaisesta heimoni miehestä ja aloittaa taistelun Ferodiaa vastaan, kunnes jokainen, joka on käyttänyt keihästään hänen puolestaan, on samanlainen kuin tämä tässä." Hän osoitti Tifumin jäykkää päätä. "Minä tahdon sotaa, kunnes kaikki viholliseni ovat voitetut. Minä lähden matkaan huomenna auringon noustessa." Näin sanoen hän hyökkäsi ylös ja lävisti keihäällään Tifumin pään, hänen ruumiinsa väristessä vihasta.
Kun hän täten mielikuvituksessaan näki vihollisensa jalkojensa juuressa, tunsi hän jonkun kevyesti koskettavan olkapäätään. Hän kääntyi taakseen ja kohtasi Selimin lempeän, rukoilevan katseen ja kuuli hänen sanovan:
"Kalulu, meille sinä olet yhä watutalaisten kuningas. Käy rauhallisesti istumaan minun, veljeni Abdullahin ja pikku Nianin viereen ja kuuntele, mitä veljelläsi Selimillä on minulle sanottavana."
Ystävyys Selimiä kohtaan sai Kalulun mielen pehmenemään, ja Selimin osanottava katse ja ystävällinen ääni liikutti häntä siinä määrin, että hän ensi kertaa eläissään purskahti itkuun. Kun Selim näki nuoren, ylpeän päällikön kyyneleet, alkoi hänkin osanotosta itkeä.
"Kalulu", sanoi Selim voitettuaan liikutuksensa, "kun minä makasin nälkään nääntyneenä metsässä, tulit sinä minun luokseni, ja minä näin sinun mustissa silmissäsi niin syvää sääliä, että heti aloin pitää sinusta kuin veljestäni. Sitten me sekoitimme veremme yhteen, ja minä suostuin ilomielin veljeksesi. Kun olin kylässä ja tunsin Tifumin laskevan raskaan kätensä olalleni ja kuulin yhä korvissani Ferodian julmat käskyt, tulit sinä avukseni kuin hyvä enkeli. Ja Abdullahin sinä pelastit ahneen krokotiilin kidasta, vaikka se oli jo vetänyt hänet syvyyteen. Kun sinusta tuli kuningas ja sinun vallassasi oli monien sotilaiden elämä ja kuolema, pyysin minä sinulta lupaa lähteä omaan maahani poistaakseni surun taakan äitini hartioilta, ja sinä lupasit minulle rikkauksia ja seuralaisia. Mutta pahat päivät koittivat. Ferodia tuli kuin varas yöllä monine sotilaineen ja otti minut ja meidät kaikki orjikseen ja tahtoi tappaa sinut. Silloin pikku Niani pelasti meidät kaikki, hän, jonka luulin luodun vain leikkiä ja pilaa varten. Ja nyt me olemme taaskin vapaat, Allahille olkoon kiitos!"
Kalulu nyyhkytti rajusti, ja Selim saattoi vain vaivoin jatkaa puhettaan:
"Nyt minulla on enää pieni pyyntö sinulle, Kalulu: veljeni, mutta jos suostut siihen, niin teet Selimin vielä onnellisemmaksi kuin silloin, kun kuiskasit korvaani, että olin vapaa ja sinun veljesi. Mutta minä uskallan töin tuskin ilmaista pyyntöäni pelosta, että annat minulle kieltävän vastauksen."
"Kerro, Selim, mitä voin tehdä puolestasi? Enkö jo kauan sitten ole sanonut sinulle, että voit käskeä minua? Mutta mitäpä minä voisin antaa sinulle? Eilen Kalulu oli orja! Mitä orja voi antaa?" Ja hän nauroi katkerasti.