"Siinä ei ole paljon kerrottavaa", hän sanoi. "Tifum Byah otti minut majaansa, ja minä sain palvella häntä, tuoda hänelle vettä ja puhdistaa hänen piippuaan, ja kun Ferodia lähti pois Katalambulan kylästä kovin suutuksissaan sen johdosta, etteivät Simba ja Moto sallineet hänen viedä Selimiä mukanaan, täytyi minun seurata Tifumia. Matkalla hän löi minua usein, ja kerran hän uhkasi hakata pääni poikki, jollen pitänyt kiirettä. Olin kovin suruissani, kaikki oli minusta aivan yhdentekevää, kun en saanut olla Selim herran luona. Eräs orja, jonka he olivat anastaneet arabialaisilta, koetti paeta, ja Ferodia antoi käskyn tappaa hänet. Kuusi miestä heitti hänet maahan, yksi taivutti hänen päätään taakse ja toinen leikkasi hänen päänsä poikki tylsällä veitsellä. En koskaan unohda, miten hirveää se oli, kun hänen verensä pärskyi toisten kasvoille, hänen ruumiinsa nytkähdellessä kuolinkamppailussa. Vaikkei Tifum, joka seisoi vieressä ja nauroi, olisi tehnyt mitään muuta pahaa, olisi hän ansainnut kuoleman. Matkan varrella ei tapahtunut mitään muuta, kuin että joka päivä jotain orjaa pideltiin pahoin tai piiskattiin. Matkalla kuoli luullakseni parikymmentä. Vihdoin me saavuimme Ferodian kylään, joka ei ole lainkaan niin suuri kuin Katalambulan, joskin hänellä on paljon lehmiä, lampaita ja vuohia. Tifumilla on neljä vaimoa, jotka kaikki ovat rumia ja julmia, ja he kohtelivat minua pahemmin kuin heidän herransa. He repivät minua tukasta, nipistivät minua korvista ja poskista, löivät minua ja panivat minut kantamaan vettä ja paimentamaan vuohia. Välistä luulin, että menehtyisin, mutta Tifum vain nauroi, ja silloin pidin viisaimpana olla oikein reipas. Kun Tifum huomasi sen, otti hän minut pois heidän luotaan ja antoi minun palvella vain itseään. Mutta koko ajan hän uhkasi leikata jonakuna päivänä pääni poikki ja syödä minut, ja silloin hän avasi suunsa niin selkosen selälleen, että minusta tuntui, kuin hän olisi voinut pistää minut suuhunsa kokonaisena. Usein hän valitti sitä, ettei hän ollut saanut valkoista orjaa — senkin pakanallinen koira! Silloin hänen väkensä olisi kunnioittanut häntä paljon enemmän. Eräänä päivänä me kuulimme, että kuningas Katalambula oli kuollut ja Kalulu valittu kuninkaaksi. Ferodia suuttui hirveästi. Hän uhkasi tappaa kaikki, jotka olivat pitäneet Kalulun puolta, ja seuraavana päivänä hän keskusteli heimon vanhimpien kanssa ja lähti suuren joukkueen kera kulkemaan Katalambulan kylää kohti. Tifum otti minut mukaansa ja minä sain kantaa hänen keihästään, riisipussia sekä kurpitsapulloa. Koko ajan minä tuumin, miten saisin kylään päästyäni ilmaistuksi Simballe ja Motolle Ferodian aikeet. Mutta Tifum jätti minut Meroenin kylään, enkä voinut tehdä mitään. Sinä yönä, jolloin petos oli suoritettava, koetin jälleen päästä Simban ja Moton puheille, mutta turhaan, ja kun saavuimme Katalambulan kylään, oli Ferodia siellä jo herrana. Lopun te tiedätte. Minä näin teidät kaikki sidottuina, ja olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta Tifumin vuoksi en uskaltanut. Koko ajan tuumin miten voisin teitä auttaa. Samana päivänä, jolloin Soltali poltettiin metsässä, kuulin Tifumin vannovan, että hän seuraavana päivänä hakkauttaisi Kalulun pään poikki ja että Selimin kävisi samoin, yhdentekevää suostuisiko Ferodia siihen vai ei. Silloin minä suutuin. Naura sinä, Simba, jos haluat, mutta sydämeni oli musta, ja minä katselin Tifumin veistä ja toivoin, että voisin sillä lävistää hänen kurkkunsa. Odotin kunnes ilta pimeni, ja silloin kuulin Tifumin surkeasti valittavan. En luullut hänen koskaan vaipuvan uneen, mutta vihdoin hän sentään nukkui, ja minä varastin hänen veitsensä ja tulin teidän luoksenne, Selim herra. Muuta ei Nianilla ole kerrottavana."
"Reipas poika, oikein reipas poika!" huudahti Moto, mutta Simba ojensi käsivartensa, nosti Nianin ylös, painoi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi hänen korvaansa helliä sanoja, jommoisia Niani ei koskaan ollut kuullut. Pojan silmät kyyneltyivät, ja kurkussa tuntui niin kumman paksulta, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.
Ja hänen herransa Selim, joka oli niin paljon korkeampi sekä Niania että kaikkia muita ja jolla oli niin kaunis äiti Sansibarissa, hän katsoi Niania niin lempeästi hymyillen, ettei pojan ihailulla ollut rajoja. Ja sitten hän lausui suloisella äänellään: "Tule nyt minun luokseni, tule Selimin syliin, pikku Niani!" Ja nuori herra sulki syliinsä ja suuteli tuota pientä veitikkaa, joka oli saanut kasvaa kenenkään koskaan välittämättä hänestä.
"Äitini on kiittävä sinua", sanoi Selim ja laski kätensä pojan pään päälle. "Muistathan sinä hänet?"
"Oi, kuinka minä koskaan voisin unohtaa hänet tai teidät?" Niani huudahti, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
"Sinuttele minua, Niani. Sinä et ole enää orja, vaan minun ystäväni, samoinkuin Simba ja Moto."
"Niin, herra, mutta Simba ja Moto ovat suuria ja kilttejä, minä olen pieni ja paha. Ehkäpä teen jonakin päivänä jotakin ilkeää, niin ettet tahdo enää olla minun ystäväni."
"Kun se päivä koittaa, tahdon muistella erästä pientä poikaa, joka tuli palvelemaan minua ja hiipi keskellä yötä leirin läpi, jossa kaikki olivat pahoja ja pelkäsivät Soltalin henkeä. Tuon hyvänteon muisto pakottaa minut sanomaan: Anna anteeksi Nianille, sillä hän pelasti sinun henkesi."
"Niani tahtoo koettaa olla hyvä, sillä hän rakastaa herraansa", sanoi poika.
Myöskin Abdullah tarjosi ystävyyttään Nianille, ja Simba lupasi vieläkin enemmän.