Kun he seuraavana päivänä jatkoivat matkaansa, oli heille uusia vaivoja varattuna. Viidakko oli loppunut, ja sen sijaan levisi heidän eteensä puuton tasanko, jota peitti edellisen kesän korkea, kuiva heinä. Astuttuaan useita tunteja, he huomasivat, että tasanko yhä aleni, ja Kalulu väitti, että he olivat nyt saapuneet eteläpuolella Liembaa oleville niittymaille; Simba ja Moto yhtyivät ilomielin tähän arveluun. Mutta heidän saavuttuaan vielä kauemmaksi länteen, näytti maa jälleen kaukana taivaanrannassa kohoavan, vaikka heidän tiensä laskeutui laskeutumistaan. Pian oli hyvin vaikea päästä eteenpäin. Luja maa juuttui pehmeämmäksi, ja siinä kasvavat kaislat muodostivat yksinäisiä turpeita, jotka heilahtivat heidän allaan, kun he loikkasivat toiselta turpeelta toiselle.
Kahden tunnin väsyttävän kulun jälkeen he saapuivat liejuiselle maalle, joka pinnaltaan tuntui hyvinkin kiinteältä. Mutta niinpian kuin he astuivat sille, vajosivat he usein vyötäisiään myöten pahalta haisevaan sotkuun, jonka kostea multa ja mädännyt ruoho muodosti ja jossa pieniä öljymäisiä kouruja kulki. Kaislan miekanmuotoiset lehdet haavoittivat heidän paljaita ruumiitaan, ikäänkuin niitä olisi viilletty partaveitsellä, ja heidän rinnastaan ja jäsenistään vuoti verta. He näyttivät kovin surkeilta, kun he vihdoinkin pääsivät tästä suomaasta lujemmalle pohjalle, sillä heidän ruumiinsa oli kokonaan mustan liejun peitossa, joka auringossa pian kuivui ja kovettui likaisen harmaaksi kuoreksi.
Mutta he jatkoivat pelottomasti matkaansa kunnes saapuivat kukkulalle, joka aamusta alkaen oli häämöttänyt taivaanrannassa. Koska oli ilta, laskeutuivat he siellä levolle, ja he olivat niin väsyneitä vaivalloisesta päivämarssistaan, etteivät ajatelleet edes janoaan.
Varhain kolmannen päivän aamuna he jatkoivat taas matkaansa ja katselivat alakuloisina ääretöntä tasankoa, joka aaltoili kuin meri heidän edessään ja näytti ennustavan, että tämä päivä tulisi olemaan yhtä rasittava kuin eilinenkin. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkivät he edessään kumpuja ja harjuja, jotka olivat vaaleanharmaan, kuivan ja palaneen heinän peitossa. Koko kolmas päivä kului heidän vaeltaessaan tämän surullisen maan halki länttä kohti.
Neljäntenä päivänä Kalulu johti heitä leveää vuorenharjannetta pitkin, joka kulki luoteista suuntaa ja josta heillä oli laaja näköala yli koko seudun. Silloin tällöin heidän täytyi laskeutua laaksoon, mutta he nousivat pian taas ylemmäksi. Iltapuolella kohtasi heitä iloinen näky: synkkiä vuoria, joiden luo Kalulu arveli heidän voivan saapua seuraavana päivänä.
Viidennen päivän iltana he pystyttivät leirinsä vuoren rinteelle, kirkkaan joen partaalla kasvavaan bambulehtoon, jonka vihreät lehdet muodostivat mieluisan vastakohdan kuivalle heinälle. Senjälkeen he kulkivat tuuheiden metsien halki, ohi vuorien ja yli syvien kuilujen, kunnes saapuivat vihreille niittymaille, joilla kasvoi yksinäisiä puita. Kaikkina näinä päivinä he olivat laskeutuneet hitaasti, mutta varmasti sitä järveä kohti, jota he etsivät, ja mehevästä ruohosta päättäen he eivät voineet enää olla kaukana siitä. He asettuivat leiriin, lämmittivät viimeisen kuivan lihan ja lohduttivat toisiaan sillä, ettei täällä tarvinnut kauan etsiä metsänriistaa.
Keskiyöllä he heräsivät jalopeuran karjuntaan, joka kuului aivan läheltä, ja niin pian kuin Moto oli ennättänyt koota ajatuksensa, sanoi hän:
"Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä, että tällaisella seudulla täytyy olla paljon metsänriistaa, ja samaa ilmaisee tuokin karjunta. Jalopeura oleskelee vain sellaisilla seuduilla, missä se voi saada ruokaa. Pidä pyssysi valmiina, Selim, sillä jos rosvo on hyvin nälkäinen, hyökkää se meidän kimppuumme."
"Minä näen sen", sanoi Kalulu. "Ettekö huomaa mustaa olentoa tuon puun luona? Se pysähtyy ja katsoo tänne."
"Hiljaa", varotti Simba, "se lähestyy. Tähtää tarkasti, nuori herra."