"Mutta rakas Simba, nythän on kirkas päivä. En minä voi kadota. Minä pysyttelen vain tiellä. Minä menen itään ja kun olen kulkenut muutaman tunnin tietä myöten, käännyn takaisin ja palaan samaa tietä leiriin. Ehkäpä veljeni Kalulu on haavoittunut ja makaa jossakin odottaen meitä. Ken tietää? Hän on tehnyt niin paljon hyvää minulle, että minunkin täytyy uskaltaa jotain hänen hyväkseen. Minä menen, Simba. Abdullah ja Niani jäävät vartioimaan leiriä."
"No niin, miten tahdot. Sinä olet herra täällä niinkuin muuallakin, missä minä olen. Tule, Moto, lähdetään matkaan."
"Oletko pahoillasi minulle, Simba?" sanoi Selim kiiruhtaen hänen luokseen. "Etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on etsiä häntä? Ajattelehan kaikkea, mitä hän minun hyväkseni on tehnyt? Ole nyt minulle hyvä, niinkuin aina ennenkin, Simba. Anna minun lähteä tarvitsematta tuntea, että olet minulle pahoillasi?"
"Niin, mene sinä, nuori herra, ja olkoon Allah sinun kanssasi. Simba ei tiedä paljonkaan Allahista, mutta etsiessään Kalulua hän rukoilee Allahia suojelemaan sinua. Tule nyt, Moto."
"Allah olkoon sinun kanssasi, Simba, ja sinunkin Moto!" huusi Selim lähtiessään.
"Sinunkin kanssasi!" vastasivat molemmat, ja kaikki kolme lähtivät eri suuntiin.
Abdullah ja Niani kuulivat leiriin ystäviensä toistuvat huudot:
"Kalulu! Kalu-lu! Ka-luuu-luu!", kunnes äänet hävisivät etäisyyteen.
Selim kulki ja kulki eteenpäin huutaen alati kadonnutta ystäväänsä nimeltä.
"Oi Kalulu — Kalulu — Kaluluu-luu-u!" kajahti autiolla tasangolla kääpiö-ebenpuiden ja kumipensaiden lomasta. Selim oli saapunut sen takana olevaan metsään, ja taaskin hän huusi Kalulua. Mutta ei vähintäkään jälkeä näkynyt hänestä keskellä tätä kauheaa yksinäisyyttä. Metsä oli hiljaa ja ääneti ikäänkuin ei ketään ihmistä koskaan olisi liikkunut sen pimennoissa. Selim tarkasteli tietä, joka oli sileä ja kova. Joskus hän oli näkevinään paljaiden jalkojen jälkiä, mutta niitä oli niin paljon, etteivät ne voineet olla yhden ihmisen jättämiä. Eikö tämä ollutkin Unyanyembeen johtava karavaanitie?