"Salaam Aleikum!" [Rauha teidän kanssanne.]
"Aleikum Salaam!" vastasivat hämmästyneet arabit nousten pystyyn.
"Oletteko te arabeja, lapset?" kysyi vanha Sultan ben Ali ja katseli heitä tarkasti.
"Me olemme arabeja Muskatista", vastasi Selim vapisevalla äänellä.
"Allahin nimessä, mitenkä te sitten esiinnytte tuolla tavalla alastomina oikeauskoisten nähden?" kysyi vanha sheikki edelleen.
"Meidän isämme ovat kuolleet. He olivat rikkaita kauppiaita Sansibarista. He kaatuivat taistelussa, ja me, heidän poikansa, jouduimme orjiksi. Monen kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta — Allahille olkoon kiitos hänen armostaan — ja tulimme nyt teitä tervehtimään ystävinämme."
"Kaatuivat taistelussa!" huudahti sheikki. "Keitä te olette? Missä taistelussa teidän isänne kaatuivat?"
"Tämä", sanoi Selim osoittaen Abdullahia, "on Abdullah, sheikki Mohammed ben Mussoudin poika, ja minä olen Selim, Amer ben Osmanin poika. Sinä olet Sultan ben Ali, minun sukulaiseni ja ystäväni."
"Oi, Allahille olkoon kiitos!" huudahti vanha Sultan hyökäten heidän luokseen ja syleillen ja suudellen poikia. Hän katseli heitä kyynelsilmin ja muistellessaan onnetonta päivää Urorissa hän sanoi: "Vai niin, sinä olet Selim, jalon Amerin poika? Ja tämä on Abdullah, Mohammedin poika? Oi, ihmeellisiä ovat Allahin tiet, ja hän on armelias oikeauskoisiaan kohtaan. Teidän silmissänne minä näen jälleen Amerin ja Mohammedin. Kuinka voisin koskaan unohtaa Kwikurun onnetonta päivää? Mutta astukaa sisään, lapset! Astukaa sisään Allahin nimessä. Amerin sukulainen ei unohda, mitä hän on Amerin pojalle velkaa."
Mutta toisetkin arabit tahtoivat syleillä poikia ja lausuivat hartaat kiitoksensa Allahille. Ja ennenkuin pojat astuivat sisään, sanoi Selim: