Puolen tunnin kuluttua tulivat Selim ja Abdullah täysissä pukimissaan verannalle, ja he olivat niin muuttuneet ulkomuodoltaan, että tuskin olisi tuntenut heitä samoiksi villiintyneiksi, pitkätukkaisiksi pojiksi, jotka olivat niin suuresti pelästyttäneet vanhusta kaikkea muuta kuin sopivalla ulkoasullaan. Selim tuli ensin, Abdullah hänen jäljessään, ja kaikki arabit kohosivat pystyyn. Lähestyessään sheikki Sultania ilon välke kauniilla kasvoillaan Selim tarttui vanhusta käteen ja kohotti sen kunnioittavasti huulilleen ja sitten hän aikoi tervehtiä samaan tapaan toisiakin, mutta nämä eivät sallineet sitä, vaan suutelivat sekä häntä että Abdullahia poskelle.
Pojat saivat istua kunniapaikoille Sultan ben Alin viereen, ja sitten Selimiä pyydettiin kertomaan seikkailuistaan. Tämä kertoikin lyhyesti, mutta selvästi kaikista tapahtumista, eikä hänellä koskaan ollut ollut sen tarkkaavaisempia kuuntelijoita.
Arabien vilkkaat ja osaaottavat huudahdukset ilmaisivat pojille, että he nyt vihdoinkin olivat ystävien parissa. Kalulua ylistettiin suuresti, ja Sultan ben Ali lausui sen otaksuman, että poika luultavasti oli murhattu tai viety vankeuteen ja orjuuteen.
Pian tarjottiin niin runsas ateria, että nälkäiset pojat aivan hämmästyivät ja erityinen vati oli varattuna Simballe, Motolle ja Nianille, jotka myös kutsuttiin sisään. Kaikkien kädet valeltiin vedellä, ja kun Selim ja Abdullah näkivät suuret riisi- ja lihavadit, huokasivat he tyytyväisinä. Sultan laski heidän eteensä parhaat palat, ja pojat pakotettiin syömään niin paljon makeisia ja kakkuja ja hunajaa, että he lopulta kieltäytyivät enempää syömästä.
Seuraavana päivänä heidät vietiin kaikkien Taborassa, Kwiharassa ja Marorossa asuvien arabien luo vieraskäynneille ja kaikkialla heidät otettiin sydämellisesti vastaan ja kutsuttiin kesteihin, jotka seurasivat toinen toistaan niin tiheästi, että pojat kuukauden kuluttua olivat aivan pyöreäposkiset eikä kummassakaan näkynyt enää niiden seikkailujen ja kärsimysten jälkiä, joita he olivat saaneet kestää.
Oltuaan kaksi kuukautta Unyanyembessä pojat jatkoivat matkaa Soud ben Saydin kanssa, joka kuljetti suurta karavaania rannikolle. Sultan ben Ali ja monet muut arabit saattoivat heitä jonkun matkaa ja erosivat sitten alakuloisina heistä toivottaen heille kaikkea hyvää elämän varrelle.
Kolme kuukautta myöhemmin he kulkivat enemmittä seikkailuitta hedelmättömän Ugogan halki, ja saapuivat sitten kitkerän veden — Marenga M'kalin — ystävälliseen erämaahan sivuuttaen seuraavana päivänä Usagaran keitaat.
Kymmenen päivää myöhemmin he tulivat Makatatasangolle, ja pystyttivät viikkoa myöhemmin leirin Simbamwennin, Jalopeurankuninkaan kaupungissa, joka erikoisesti oli jäänyt poikien mieleen Nianin ja Isan ikävän kohtauksen vuoksi. Isa paran, joka oli nyt kuollut!
Levättyään kaksi päivää Simbamwennissa jatkoi karavaani marssiaan, ja seitsemäntenäkymmenentenä päivänä lähtönsä jälkeen Unyanyembestä näkivät ystävämme Bagamoyon takaisilta kukkuloilta Sansibaria ympäröivän meren ja sen ikuisesti hymyilevän pinnan, ja heidän mielensä olivat niin liikuttuneet, etteivät he voineet sanoilla tulkita tunteitaan. He nauttivat tästä näöstä kunnes se katosi, kun he laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas ja saapuivat merikaupunki Bagamoyon lehtojen ja puutarhojen kautta sen kaduille, missä heitä tervehdittiin niinkuin ainakin pitkämatkaisia matkamiehiä iloisin huudahduksin, hymyilevin katsein ja sydämellisin kädenpuristuksin.
Jo seuraavana päivänä Soud ben Sayd nousi nuorien ystäviensä ja koko karavaanin kera kahteen purjealukseen. Ankkurit nostettiin, purjeet levitettiin ja laivat soljuivat myötätuulessa salmen poikki, joka erottaa Sansibarin mannermaasta.