"Amer, paras isäntä, mitä koskaan on ollut olemassa, hyväsydäminen ja lempeä Amer ei ole kuollut, hän nukkuu", vastasi Moto.
"Nukkuu! Ah, jospa se olisi totta! Mutta mitä sinä sillä tarkoitat,
Moto?"
"Oletko unohtanut, mitä jalo herramme, Osmanin poika, on niin usein sanonut meille? Ettei ihminen voi kuolla! Ruumis mätänee mullaksi, mutta henki, joka oli ruumiissa, ei voi kuolla. Etkö ole kuullut hänen puhuvan sielusta? Siitä mitä ei voi silmin nähdä, mutta joka sittenkin on parasta ihmisessä. Arabit väittävät niin, nasarealaiset Sansibarissa samoin, ja minun täytyy uskoa heitä, vaikken koskaan ole nähnyt sielua. Ja nyt, kun Amer ei elä enää, tahdon vielä enemmän uskoa hänen sanojaan. Luulen, että hänen sielunsa näkee meidät tämän pimeyden läpi, joka ympäröi meitä."
"Nyt minäkin muistan", sanoi Simba. "Se on kaunis ajatus. Sinulla on hyvä muisti, Moto. Mutta kumpi on mielestäsi onnellisempi, herramme Amer tähtien parissa vaiko nuori herramme Selim, joka on orjana?"
"Oi, Simba, minä olin mielestäni juuri onnellinen, ja nyt olet saattanut sydämeni jälleen murheelliseksi muistuttamalla nuoren herramme kärsimyksistä. Amer on onnellinen paratiisissa, mutta Selim, hänen poikansa, joka on maan päällä, on varmaankin hyvin onneton, sillä hän ei tiedä, mitä orjana oleminen merkitsee."
"Moto!" huudahti Simba nousten pystyyn. "Selimkö orja? Tuo hento valkea poika? Mitä sinä tarkoitat?"
"Sitä mitä sanon. Jos joku watutalaisista tietää, mitä sana arabi tarkoittaa, niin tehdään pojat orjiksi ja heitä piiskataan kuin koiria", sanoi Moto.
"Me teimme pahoin paetessamme leiristä. Amer käski meidän pelastaa Selimin. Minä palaan sinne takaisin." Simba tarttui keihääseensä ja pyssyynsä ja aikoi lähteä.
"Tyhmä poika", moitti Moto, "me emme voi riistää häntä watutalaisten käsistä palaamalla heidän leiriinsä. Meidän täytyy jatkaa matkaa Katalambulan kylään ja tavata Kalulu. Vain sillä tavalla me voimme pelastaa Selimin ja itsemme."
"Sinä taidat olla oikeassa", myönsi Simba. "Nukkukaamme siis ja lähtekäämme matkaan aamun sarastaessa."