"Meidän onnistui ampua norsu", vastasi Moto, "ja me myimme sen torahampaat arabeille, joita tapasimme parin päivämatkan päässä täältä."
Kuulusteluja jatkettiin. Mutta päällikkö huomasi, että Moton kertomus ei ollut tosi.
"Muukalainen, sinä olet valehtelija", sanoi hän ankarasti, "arabeja ei ole hyvin pitkään aikaan käynyt tässä maassa. Te olette minun vankejani ja saatte seurata mukanani kuninkaan luo."
Ystävyksiltä otettiin heidän aseensa ja heidät vietiin sisäpihaan. Keskellä pihaa, suuren puun alla, oli puinen lava ja sillä pyöreä sohva, joka oli päällystetty kaikenlaisilla taljoilla. Sohvalla istui vanha valkohapsinen mies, ja päällikkö astui niin kunnioittavasti hänen luokseen, että vangit arvasivat hänen olevan kuningas Katalambulan.
Kuninkaalla oli päässään valkea turbaani ja yllään pitkä, punainen ja poimutettu mekko. Kun Simba ja Moto tuotiin hänen eteensä, nauroi hän makeasti jollekin, jota kuusitoistavuotias poika kertoi hänelle, mutta päällikön puhutellessa häntä hän katsoi ystävällisesti, joskin tutkivasti häneen.
"Herrani", sanoi päällikkö, "nämät miehet ovat epäilyksenalaisia. Kaikkiin kysymyksiini he ovat vastanneet valheilla, ja siksi toin heidät sinun tuomittavaksesi."
"Puhukaa, muukalaiset!" kehoitti Katalambula. "Keitä te olette?"
Moto oli keksinyt nuorukaisen kuninkaan rinnalla. Hän ei epäillyt, että se oli Kalulu ja hän tiesi nyt miten menetellä.
"Suuri kuningas", vastasi hän, "minä en puhunut totta, mutta sinulle tahdon sen tehdä. Minä olen mrori, ja lapsena ollessani arabit veivät minut Sansibariin. Monta vuotta myöhemmin seurasin arabialaispäällikön, Kisesan kanssa Unyanyembeen. Pian sen jälkeen hän julisti sodan waroreja vastaan."
"Kisesa!" keskeytti nuorukainen hänet ja astui lähemmäksi Motoa katsoen häneen vihoissaan.