"Sinun sydämesi on hyvä kuin kulta", sanoi Abdullah punastuen, "olen sinulle kiitollisempi tästä pienestä kangaspalasesta kuin kaikista niistä kullalla kirjailluista vaatteista, joita sain isältäni. Allah palkitkoon hyvyytesi."
"Sinä olisit voinut antaa minullekin palasen", sanoi Isa nuristen.
"Miksi se olisi ollut tarpeellista, herra Isa", sanoi Niani. "Teidän ihonne on yhtä musta kuin minunkin. Olettehan te tuollakin tavoin puettu. Te voitte nyt iloita mustasta nahastanne."
"Kirottu olkoon sinun nenäkkyytesi, Niani!" huusi Isa. "Minä taitan sinulta niskat!"
"Parasta jättää se tekemättä", tuumasi Niani aivan levollisesti.
"Minä olen nyt Ferodian oma, ja jos te lyötte minua, niin tappaa
Ferodia teidät."
"Ole vaiti, äläkä kiusaa minua", sanoi Isa synkkänä, "minä olen kyllin kurja ilmankin."
"Onko sinun paha olla?" kysyi Selim osaaottavasti.
"Päätäni särkee, niin että se on haljeta, ja selässäni tuntuu ikäänkuin neulanpistoksia. Sitä ei kirvele enää Tifum lurjuksen piiskaniskujen jäljiltä, vaan se on jotakin muuta", Isa valitti.
"Ole reippaalla mielellä, ystäväni", lohdutti Selim, "Pian me saavumme Katalambulaan, ja siellä me saamme levätä. Tätä matkaa ei voi enää kestää kauan."
"Minä en tule koskaan noiden kirottujen watutain maahan", vastasi
Isa, "olen aivan liian sairas."