"Mitä tämä on?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, "onko se henki, joka antoi pyssyn!"
"Ei, henki se ei ole, senkin narri, vaan arabialaispoika joka on kuollut nälkään", vastasi Moto ylpeänä äänellä, josta kävi ilmi, miten hän sääli toisen tietämättömyyttä.
"Arabialaispoika!" toisti edellinen. "Mikä se on?"
"Eräs valkeaihoisista, jotka asuvat keskellä merta", vastasi sotilas.
"Miksi hän on valkea? Onko hänen ihonsa kuin munankuori? Onko se kova vai pehmeä?" kysyi villi.
"Pelkäätkö sinä kuollutta poikaa? Koettele häntä, hupsu."
Villi naurahti mielettömänä, mutta kumartui Selimin ruumiin yli ja koetteli arasti kädellään hänen rintaansa, mutta vetäisi heti pois kätensä.
"Ei hän ole kuollut!" hän huusi kauhuissaan. "Hänen ihonsa on pehmeä, ja minä tunsin, että se liikkui."
Moto ja Kalulu kumartuivat eteenpäin, ja ilonvälke syttyi Simban silmään, kun hän painoi toisella kädellään Selimin rintaa, toisella hänen päätään.
"Hän elää, nuori Selim herra elää!" hän huusi, ja Kalulu kumartui innokkaana hänen ylitseen, sillä Simban äänestäjä kasvojen ilmeestä hän oli arvannut sanojen merkityksen.