"Simba, sinäkö se olet?" kysyi Selim väsyneellä, mutta iloisella äänellä.
"Niin, minä olen orjasi Simba. Allah olkoon kiitetty hyvyydestään.
Herrani tuntee orjansa."
"Missä minä olen?" Selim kysyi. "Minulla oli hirveä uni. Minusta tuntui, että olin kuolla nälkään ja janoon. Mutta minä olin kaukana kaameassa metsässä. Ja nyt olen sisällä huoneessa, ja Simba on vieressäni. Mitä on tapahtunut, Simba?"
"Tunnetko myöskin Moton, herra?" kysyi tämä. "Oi, Moto, oletko sinäkin täällä? Nyt olen iloinen, etten ole enää yksin niinkuin uneksin."
"Ei, herra, sinä et ole enää yksin, mutta syö hiukan, niin tulet taas voimiisi", sanoi Simba. Ja Selim söi katsellen samalla ympärilleen. Hänen aivonsa koettivat ratkaista kysymystä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän metsässä oli kaatunut kumoon nälästä, väsymyksestä ja janosta heikontuneena.
Mutta kun hän oli syönyt kaiken maidon loppuun, olivat hänen voimansa palanneet siinä määrin, että Simba saattoi lyhyesti kertoa hänelle kaiken sen, minkä me jo tiedämme molempien orjien matkasta Katalambulan luo.
Ja sitten tuli Kalulukin esille, ja Simba kertoi, miten hyvä hän oli ollut Motolle ja miten he hänen avullaan olivat löytäneet Selimin.
Selim nosti kättään, puristi lämpimästi Kalulun kättä ja pyysi Moton tulkitsemaan hänelle hänen kiitollisuuttaan.
"Kalulu on arabialaispojan veli", sanoi nuori päällikkö lämpimästi. "Kalulun rinnalla voi valkea arabialaisveljeni huoleti kulkea metsän halki, sillä metsä on ystävällinen Kalululle. Puut ja linnut tervehtivät häntä ilolla, eivät edes villit eläimet tee hänelle pahaa. Tule terveeksi, veljeni, tule voimakkaaksi äläkä tämän jälkeen pelkää mitään vaaraa."
Selimin silmät olivat täynnä kiitollisuuden kyyneleitä, kun hän vastasi: