Hän vaelsi usein Liemban rannoille, sillä hänen runollista mieltään miellyttivät tuulessa huojuvat viljavainiot, rehevät lehdot, lintujen lauluja yksinpä papukaijojen kimakat äänetkin.
Selim, Kalulun veli, ei ollut kuitenkaan entinen iloinen Sansibarin poika, joka leikki tyttöjen kera haaremissa ja nuorten toveriensa parissa, vaan uneksiva, alakuloinen nuorukainen, jonka mieltä kovat koettelemukset olivat lyhyessä ajassa jalostaneet. Hän hautoi ensin surujaan, mutta Kalulun ystävyys, Abdullahin seura, rauhallinen elämä afrikkalaisessa kylässä sekä luottamus hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan auttoi häntä kantamaan huoliaan.
Monta viikkoa Abdullah sai kärsiä tuskia haavansa vuoksi ja kun hän vihdoin saattoi nousta vuoteeltaan, oli hän kalpea ja laiha kuin haamu. Niin pian kuin se vain kävi päinsä, taluttivat Selim ja Kalulu hänet iltaisin ulos, jotta hän saisi hengittää leutoa ilmaa ja kuunnella watutalaisten laulua ja rumpujen ääntä.
Kalpea, kärsivä arabialaispoika herätti kaikkien naisten sääliä, ja Abdullah sai osakseen niin paljon ystävyyttä, että hän hyvinkin pian huomasi, että naiset ovat yhtä helläsydämisiä, olkoot he valkeita tai mustia, ja että ihmisrakkautta ja armeliaisuutta harjotetaan yhtä paljon mustien kuin valkoistenkin parissa, ja hänen kunnioituksensa vihattua neekerirotua kohtaan kohosi päivä päivältä. Selimkään ei pysynyt välinpitämättömänä, eikä vain Kalulu voittanut päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä hänen ystävyyttään, vaan kaikki tuon mustan kansan jäsenet muuttuivat vähitellen hänen veljikseen.
Selimin iloisuuskin lisääntyi päivä päivältä. Hän saattoi tanssia Kalulun kanssa rumpujen rämistessä, ja yhtyä riemulla watutalaisten rakastamaan soutajienlauluun, jonka pehmeä, soinnukas kerto miellytti häntä erikoisesti.
Pitkin Liemba-virtaa mamban kotirantaa vene vierii. Laulu kajahtaa, airot loiskuaa, hiljaa kierii.
Monessa säkeistössä kuvaillaan Liemban kauneutta, kerrotaan historiallisista muistoista ja merkillisyyksistä, ja jokainen säkeistö loppuu laulukertoon, joka kuvaa miten kanootti vuoroin nopeasti, vuoroin hitaasti soljuu vedenpintaa myöten.
Selim ja Abdullah kuulivat tätä laulua sekä monia muita laulettavan jälkimmäisen toipumisaikana, ja heistä oli yhtä suuri nautinto istua suuren puun juurella Katalambulan pihalla ja kuunnella rumpujen räminää ja laulua sekä katsella neekerien tanssia kuin meistä käydä teatterissa. Kalulukin istui usein heidän kanssaan, vaikka hän ei voinutkaan kauan pysyä paikoillaan, vaan yhtyi tanssijoihin.
Kun Abdullah parani, vei Kalulu hänet ja Selimin kylän kuuluisan magangan — taikurin — luo, jotta he saisivat keskustella watutalaisten viisaimman miehen kanssa.
Tämä taikuri, Soltali nimeltään, oli hyvin vanha. Hän oli nähnyt Katalambulan lapsena ja muisti hänen isänsäkin, "suuren" Loralamban, joka oli voittanut mahtavan warungakansan.