"Ensi kerralla kun näen hänet, ammun häntä terävimmällä nuolellani kaulaan", lupasi Kalulu. "Laita nyt pyssysi ja ampumatarpeesi kuntoon, ja illalla saat kuunnella Soltalin laulavan. Se tuo meille metsästysonnea."
Myöhään illalla, kun kuu oli noussut, kutsui pitkä, kumea rummun ääni metsästäjät koolle.
Kymmenen rumpua toimitti soittokunnan virkaa, ja suuret ruukulliset viiniä oli tuotu tanssijain ja laulajien virkistykseksi. Norsujahti on suuri tapaus, ja lähtöpäivän-aattoa vietetään iloisin juhlamenoin samoinkuin metsämiesten onnellista paluuta.
Metsämiehet istuivat rumpujen ja viiniruukkujen ääressä lähes kolmensadan ihmisen ympäröimänä: siinä oli sekä miehiä, naisia että lapsia, jotka olivat koristaneet itseään kaikenlaisilla omituisilla päähineillä. Eräällä pitkällä miehellä oli päässään kaksi puhvelihärän sarvea, toisella vuorikauriin sarvet. Eräs oli sitonut päähänsä seeprannahan, mikä näytti omituiselta kuutamossa, toisella oli seepranharja päässään, kolmannella vuohennahka. Kalululla oli kolme lumivalkeaa kamelikurjensulkaa, Selimillä, Simballa ja Motolla turbaanit. Moton takana seisoi eräs mies, jolla oli suuri saviruukku päässä, eräällä toisella oli leveä puulautanen. Juhla aloitettiin soutajien laululla, ja pehmeä
Vene vierii, hiljaa kierii
laulukerto näytti tuottavan kaikille suurta nautintoa. Mutta kesken erästä säkeistöä keskeytyi laulu, sillä suuri Soltali, watutalaisten taitavin norsunpyytäjä ja taikuri saapui paikalle.
Äänekkäin riemuhuudoin tervehdittiin ukkoa, jonka päähine oli merkillisin kaikista. Hän oli vetänyt päähänsä norsun kärsänahan, joka muodosti komean huippulakin — kärsä oli täytetty heinällä, niin että se seisoi pystyssä. Sen paino oli varmaankin hirveä. Hänen kaulassaan oli nauhaan pujotettuja kirahvinhäntiä ja käsivarsissaan kiiltävän valkeita norsunluisia renkaita. Hänellä oli kummassakin kädessä puoleksi kivillä täytetty kurpitsapullo, jota hän vähän väliä helisytti.
Hän astui ensin kolme kertaa sisemmän piirin ympäri tuijottaen jokaiseen ja helisyttäen kurpitsapullojaan. Sitten hän asettui piirin keskelle. Rumpu alkoi päristä, taikuri käänsi ja väänsi ruumistaan, ja metsästäjät säestivät syvin huokauksin yhä kiihtyvää rummunpärinää. Melu yltyi yhä, äänet kaikuivat korviasärkevänä kohinana sulautuen rumpujen pärinään.
Sitten Soltali alkoi laulaa norsunpyyntiretkillä suorittamistaan urotöistä, käynneistään wamarungien jokirikkaassa maassa, wamembain kuumilla soilla ja Ututan aavoilla alangoilla. Ja hän antoi hyviä neuvoja metsälle aikoville. Kun tapaa yksinäisen norsun tasangolla, ei pidä antaa sille liian varhain kuolettavaa iskua eikä koskaan ryhtyä kaksintaisteluun sen kanssa — sellainen taistelu on liian epätasainen. Kaikkien tulee rauhallisesti piirittää norsu ja odottaa johtajan merkkiä ja äänekkään huudon kohottaen hyökätä sen kimppuun keihäineen, ja vahvin ja taitavin tähdätköön sitä korvanjuureen. Kaikkien tulee pitää silmällä, kenen päälle norsu vimmoissaan hyökkää. Onnettoman uhrin tulee juosta edestakaisin toverien ärsyttäessä norsua, pistellessä sitä keihäillään ja kaikella tavalla koettaessa kääntää sen huomiota muualle. Ei saa seisoa norsun edessä, vaan sen takana tai vieressä. Kaikkien tulee pysytellä yhdessä keihäät ojossa, ja juostessaan pakoon juosta suorissa kulmissa. Ei ole niinkään helppoa selviytyä norsun ensimmäisestä hyökkäyksestä, niin pitkin askelin se harppaa. Hetken kuluttua se väsyy, mutta kaikkein vaarallisin se on kuitenkin vasta silloin, kun se on joutunut äärimmäiseen ahdinkoon. Metsästäjät voivat silloin innoissaan luulla sitä kuolleeksi ja mennä liian lähelle sitä. Mutta jos he tahtovat totella Soltalin neuvoja, niin he pysyttelevät loitolla ja antavat norsun veren vuotaa tyhjiin, kunnes suuri eläin kaatuu kumahtaen maahan. Silloin on metsästys päättynyt onnellisesti.
Kun laulu oli loppunut, antoi Soltali kullekin metsästäjälle hyppysellisen valkeaa pulveria, joka luultavasti oli tehty poltetuista ihmisaivoista ja tuhasta. Metsästäjät lausuivat kiitoksensa ja olivat varmat siitä, että onni seuraisi heitä.