He kohosivat kaikki pystyyn, tervehtivät häntä kunnioittaen, tarjosivat hänelle puhtaan härännahan istuinpaikaksi ja valittivat kuninkaan kuolemaa, kuninkaan, joka niin suuresti oli rakastanut Kalulua.
"Ah niin, hän oli hyvä mies", sanoi Kalulu. "Hän hoivasi minua kuin naarasjalopeura poikasiaan. Hän ylpeili myös minusta, sillä hän sanoi, että minulla oli hänen isänsä, Loralamban silmät ja että pidin pääni yhtä pystyssä kuin hänkin. Hän sanoi usein, että minä kohottaisin watutakansan suuruuteen. Ennenkuin lähdin norsunjahtiin, neuvoi hän minulle, miten minun tuli käyttäytyä, kun minusta tulisi kuningas, ja hän kehotti minua suuren sotajoukon kanssa kulkemaan koko Ututan halki ja tarkastamaan, miten suuri valtakuntani on ja mitkä heimot maksavat minulle veroa. Hän sanoi, että jos kuningas unohtaa kansansa, niin kansa unohtaa kuka on sen kuningas ja nousee kapinaan. Riitaisuuksia syntyy, ja kansa heikkenee. Aion seurata hänen neuvoaan ja lähden matkalle täysikuun aikaan. Sano, Selim, tahdotko seurata mukanani?"
"Oi, Kalulu, sinä olet nyt suuren kansan kuningas, sinä olet rikas ja mahtava, ei koko Afrikassa ole sinun vertaistasi. Jos vain liikutat huuliasi, syttyy sota ja verta vuodatetaan laajoilla aloilla, kyliä poltetaan, kokonaisia heimoja hävitetään. Sinä, vaikka olet poika niinkuin minäkin, olet mahtava äkillisessä voimassasi, mutta vielä pari päivää sitten sinä syleilit minua ja lausuit minulle monta ystävällistä sanaa. Tahdotko suoda Selimille armon, Kalulu?"
"Tahdonko suoda sinulle armon! Oi, Selim, luuletko, että Kalulun ystävyys on kepeäjalkainen kuin antilooppi, joka juoksentelee sinne tänne etsien makeaa ruohoa? Ei, se on kuin virran vuo, joka aina kulkee samaan suuntaan. Sano mitä haluat. Tahdotko vaimon itsellesi? Ota kylän kaunein tyttö. Haluatko pyssyn? Ota niin monta kuin huolit. Sano, mitä sinä toivot?"
"Pyydän sinulta, Kalulu, nyt kun olet kuningas, että sallit
Abdullahin, Simban, Moton ja minun matkustaa omaan maahamme."
"Matkustaa!" toisti Kalulu surullisena. "Jättäisitkö siis minut yksin? Mitä Kalulu on tehnyt sinulle ja ystävillesi, koska tahdotte hyljätä minut?"
"Oi, veljeni — jos sallit minun vielä käyttää tätä nimeä — sinä olet ollut vain hyvä meille", vastasi Selim. "Mutta muista, että me lähdimme omasta maastamme ostaaksemme norsunluuta ja orjia. Meidän oli määrä matkustaa Rua-maahan, Tanganjikajärven toiselle puolelle. Mutta sinä tiedät, miten meidän kaikkien kävi Kwikurussa. Me, jotka olemme nyt täällä, olimme kuitenkin siksi onnelliset, että voitimme sinun ystävyytesi ja että sinä vapautit meidät orjuudesta. Mutta Sansibarissa elävät meidän, Abdullahin ja minun, äitimme, jotka surevat meitä. Minulla on suuria tiluksia ja paljon rahaa, ja Simballa ja Motolla on vaimo ja lapset. Tekisimmekö oikein jäädessämme tänne, jos Kalulu sallii meidän matkustaa?"
"Oi, Katalambula on juuri kuollut ja haudattu, ja nyt Selimkin tahtoo jättää minut! Mikä paha henki minua näin vainoo? Oi, jospa olisin kuollut Katalambulan sijasta! Mutta et suinkaan sinä tahdo matkustaa heti, Selim? Sääli minua ja viivy täällä vielä joitakin kuukausia, sitten minä — joskin tiedän, että se on kuolemakseni — seuraan sinua tuhannen sotilaan kera siihen maahan, missä sinun ystäväsi ovat."
"En tarkoittanutkaan nyt heti, vaan kuukauden kuluttua. Etkö tahdo sallia minun lähteä kuukauden perästä? Ajattele äiti parkaani, joka on surrut ja kärsinyt koko tämän ajan. Vain hänen tähtensä haluan näin pian lähteä luotasi."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, Selim. Kalulu ei ole niin sydämetön, että hän erottaisi äidin ja pojan toisistaan. Sinä sanot, että aikomuksesi oli matkustaa Rua-maahan ostamaan norsunluuta ja orjia. Sinun ei tarvitse kulkea niin kauaksi. Minulla on täällä kaksisataa arabialaista, jotka Ferodia otti vangiksi Kwikurussa. He ovat nyt sinun omasi ja saavat kuljettaa mukanaan norsunluuta, josta puolet on sinun ja toinen puoli Abdullahin, Simban ja Moton. Oletko tyytyväinen?"