Hiawathan pois meno.
Rantamalla Gitche Gumeen Suuren Selän, välkehtivän kerran aamuna kesäisnä seisoi wigwamin ovella vuotteleva Hiawatha. Tuoreutta ilma henki, maa oli eloisa, kirkas, ensi päivän loistehessa lähimetsään, länttä kohti Ahmo kulki kultaparvin mehiläiset lauleskellen päivän paisteessa suristen. Yllä loisti kirkas taivas, eessä laakea vetonen, hyppi sampi sen sylistä välkkyen valossa päivän, partahalla suuret metsät veden kalvohon kuvasti, valot, varjot veen povessa lepäsivät liikkumatta. Hiawathan otsallapa jäljet huolen häipynehet oli kuin usva veen selältä, sumut niittynotkelmista. Riemun huumaavan hymyllä, ilon hauskan huumehessa, kuin jos aavistus sanoisi oven aukeevan etehen, Hiawatha nyt odotti. Oli kouransa koholla, kädet kohti aurinkoa, valo sormien lomitse lankesi olalle, päälle, pilkutellen pään ja kaulan, kuin tukevan tammen rungon oksain, lehvien lomitse. Kaukana veden selällä, etähällä himmeänä siinti pilkku pikkarainen aamun alkavan sumussa, väliin näytti veessä uivan, väliin lentävän lähemmä. Tuoko kuikka, Shingebiskö, vaiko Shoda, pelikaani, tai Shuh-shuh-gah, sinikurki, vai Waw-be-wawa, valkohanhi kuin vesi välähtelevä kiiltokaulasta valuvi? Eipä ollut hanhi, kuikka, kurki eikä pelikaani tuo vedessä kelluvainen, läpi usman liukuvainen, vaan aluspa airollinen tuo oli, tuohinen kanootti, nousten, laskien vedessä, välkähdellen auringossa. Tuossapa tuli väkeä Wabunin valomajoilta, aamun ääriltä etäältä, tuli munkki mustaviitta, vakoilija valjunaama kera oppahan, toverin. Jalo Hiawatha tuosta kätensä koholle nosti, tervetulleeksi osoitti, mielin riemuisin odotti, kunnes vierevä venonen raapi rannan hietikkoa, kunnes päämies Mustakaapu, valjunaama, ristirinta nousi hiekkarannikolle. Riemumielin Hiawatha heille ääneensä saneli: "Kaunis on päivän kultakehrä[17] kun te kaukovierahamme käytte meitä katsomahan! Rauhoin teitä vuottoilimme, auki on ovemme teille, käykää kaikkihin koteihin; vilpittömän ystävyyden teille täällä tarjoamme! Niin ei konsa maa kukoista, ihanammin päivä paista, kun nyt, meitä katsomahan kaukomailta tultuanne: kons' ei tyynemmät vetemme, selvemmät salakareista; kanoottinne kulkeissansa kaikki selvitti karikot; ei tuoksu tupakan konsa liene ollut mieluisampi, maissimaamme kukkeampi, kun tänä päivänä pyhäisnä, herttaisena huomenena, vieraisille kun tulitte!" Vastasipa Mustakaapu, outo päällikkö puheli muukalaisen murtehella, aivan oudoilla sanoilla: "Rauha olkohon sinulle Hiawatha, kansoinesi, rukouksen runsas rauha, anteheksiannon rauha, rauha Kristuksen, Marian!" Kohtelias Hiawatha vierahat vei wigwamiinsa, saattoi heidät istumahan kärpän, piisonin nahoille. Vanha huolekas Nokomis puukupilla ruoat kantoi, toipa vettä tuokkosella, calumetin, rauhanpiipun täytti ja sytytti heille. Kylän kaikki vanhat miehet, kaikki urhot ja soturit, profeetatkin, Jossakeedit, kaikki taikojat, Wabenot, Medat myöskin, lääkemiehet tuli tervehdyssanomin: "Hyvin veljet, tultuanne kaukaa meitä katsomahan!" Piirissä he piippuinensa istuivat oven lähellä vuottain hiljaa vierahia nähdäksensä, kuullaksensa, kunnes päämies, Mustakaapu, valkonaama, wigwamista tuli tervehdyssanomin, muukalaisen murtehella puhui outoja sanoja. Ukot tuumi: "hyvin veljet, kun tulitte kaukomailta meitä täällä katsomahan!" Sitten päällikkö puheli, Mustakaapu kertoeli tulentansa tarkoituksen, kertoi Neitsyt Mariasta, pojastaan, Vapahtajasta, miten hän muinoin kaukomaalla eli ihmisten keralla, paastosi, rukoili, toimi; kuinka kirotut juutalaiset kiduttivat, pilkkasivat, ristinpuussa surmasivat; kuinka nousi haudastansa, oli oppilapsinensa, viimein nousi taivahasen. Tuohon päälliköt sanoivat: "Kuulimme sanasi kummat, kaikki taitavat tarinat; niitä hetken harkitsemme. Hyvä on, oi veljyemme, kun kävitte kaukomailta tänne meitä katsomahan!" Sitten poistui päällysmiehet kotihinsa kertomahan naisille ja nuorisolle kaikki vierahan tarinat, lähetin Elämän Herran Wabunin valomajoilta. Tukalalta ilma tuntui, kummalta kesäinen ilta, kaikki metsä untelona kodan kuuman ympärillä, veden ranta raukeana alla metsikön lipatti, kirakasti Pah-puk-keena, sirkka, pellolla siritti. Hiawathan vierahatpa kesän kuumasta väsyen makasivat wigwamissa. Illan viileys, hämärä lankesi levollisesti yli seudun ja sumujen, pitkät auringon sätehet pitkin maata, metsikköä pitkin piikein puhkoellen loukot, rotkot retkeilivät Yhä vierahat viruivat hiljaisessa wigwamissa varista väsähtäneenä. Ylitse sumuisen seudun illan viileys valahti, päivän painuvan sätehet pistelivät peitsiänsä metsän varjoisen lävitse, sorkkivat joka solukan, tuohoen tureikot, rotkot: hiljaisessa wigwamissa vielä vierahat viruivat. Nousi sitten Hiawatha, heittäen hyvästiänsä kuiskutti Nokomisille vieraita herättämättä: "Minä lähden, oi Nokomis, matkalle mitattomalle, päivänlaskunportahille, kotituuleni tuville, vaan jätänpä jälkeheni vierahat nuo wigwamiini, huostaasi hyvä Nokomis. Pidä nyt visusti vaari että on elinvapaus, ruoka, juoma puuttumaton heillä mennehen majassa." Sitten kulki hän kylähän, jossa heittäen hyvästit sotureille nyt saneli, nuorisoa neuvoskeli: "Oi on kansani, menenpä matkalle mitattomalle; kuut monet, lukuisat talvet vielä vierevät ohitse, konsa teitä katsomahan taasen saapunen takaisin. Vaan jätänpä jälkeheni viisahat nuo vierahani, kuulkaa viisahat sanansa, tarinoimansa totuudet! Itse on Elämän Herra heidät tänne toimittanut aamun ja valojen mailta." Hiawatha rannikolla seisovi; erotessansa kääntyi, kättä heilahutti, tuosta tuohisen venonsa laski valkolainehille rannalta, somerikolta, kuiski, purrelle puheli: "Lähde länttä, länttä kohti!" Vauhdilla veno vaelsi; aurinko aletessansa pilviä punasi, poltti kuten liekit aavikkoa, jälen jätti järven päälle, väylän loistavan vetehen, jota kuin jokea pitkin Hiawatha länttä kohti purjehti punaista tietä pursin purppurautuhun, häipyen hymyhyn illan. Katsoi kansa rannikolta urohon etenemistä, nähden purren purjehtivan vierren, keinuen, kohoten, kulkien kuin uusi kuuhut, kunnes näytti nousevaksi, kultausvihin upoten, kaukaisuutehen kadoten. "Hyvästi!" sanoivat kaikki, "Hiawatha, jää hyvästi, jää hyvästi ainiaaksi!" Metsät tummat tuumasivat, salot heltyen saneli: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Rannan aallot ankeasti soittivat somerikolla: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Sinikurki suolla soitti, säisti kaipauksin sävelin: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Siten läksi Hiawatha, rakastettu Hiawatha kultaruskon hohtehessa, illan purppurasumussa alueille kotituulen, luodetuulen, Keewaydinin, autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon.
Muistutuksia.
[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V. Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]
Hiawathan Laulu. — Tämä intiaani Edda — jos sitä siksi saan nimittää — perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo, Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia, Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.
Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.
Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla
Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.
[1] Tawasenthan notkelmassa, — Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.
[2] Tuolla Prairievuoristossa, — mr. Catkin, kirjassaan Letters and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän selostuksen Coteau des Prairies'ta ja Punaisen piippukiven louhimosta. Hän sanoo:
"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin hurjuutta.