XIX
Aaveet.
Eipä konsa korppikotka saavu saaliille salossa, kaatuneelle piisonille, ettei tuota toinen keksi taivahalta tarkatessa, syöksy seuraten perästä, kohta kolmas toista nouda avaruuden aukeoilla; ensin pilkku pilven päällä, lähetessään lintuparvi pilvenä pimentävänä. Yksin ei vahingot ennä, vaan ne vaanien tulevat toinen toisensa jälestä, ensin yksi, sitten toinen, tullen jatkuissa tukulta uhrin uupuvan ylitse; ensin varjo, sitten murhe, tuska tappava lopulta. Taas ylitse kolkon pohjan mahtava Peboan, talvi, henkien ylitse vetten kaikki jäädytti koviksi. Lumi hapsista pölisi, peitti kentät valkosiksi, aavat aukeat tasoitti, kuni luoja kuurullansa ois' ne sormin suoritellut. Kyttä kautta laajan metsän lumikengillä kuleksi; kylän naiset askaroivat, maissia murentelivat, peurannahkat peittosivat; miehet palloa pelasi, lumikenkätanssiansa jäätiköllä pyörelivät. Kerran, päivyen pimeten, Naurava Vesi majassa Nokomisin kanssa vuotti Hiawathan askeleita, miehen metsästä tuloa. Lieden loimu kasvoillansa heiasti punasin viiruin, Nokomisin silmä loisti kuni kuutamo vetinen, välkkyi silmä Minnehahan kuni aurinko vetehen. Takanansa kyyröttivät varjot wigwamin sopessa, savu kieri renkahissa liidellen läpi lakeisen. Oviverho verkallensa ulkoa kohotettihin, hehkui hetkisen tulonen, savu häälyi hetken verran, jolloin kaksi naisenpuolta kävi kutsutta sisälle, hiljaa, ilman huomiota, ilman tervehdys-sanoja majan nurkkahan menivät. Näkö, verhot näytti, että ovat vieraita kylästä, istuksivat kalpeoina surumielin, hiljaisina, kera varjojen vapisten. Oliko huuhkajan humina, Koko-koho metsikössä? lauloiko lakeisen suulla tuuli, tunkien sisälle? Varmasti selosti ääni: "Vainajat ne, vaatteissansa, aaveet, on asukkaitanne, Ponemahn alusväkeä tulevan elämän maasta!" Sai kotihin Hiawatha, metsäretkeltä palasi, lumikuura kutreillansa, punapeura olkapäillä; Minnehahan jalkoihinpa heitti peuran hengettömän. Kaunihimpi, uljahampi mies nyt mielestä hänellä, kuni tullessa kosihin muinoisin majalle taaton, peuran hälle kun pudotti toivehittensa tueksi. Kohta keksi Hiawatha vierailut värisemässä, oudosteli itseksensä Minnehahan vierahia; ei hän liikoja udellut, lausui tervetullehiksi. Illallisen laitettua, peuran pantua paloiksi verettömät vierahatpa hypähtivät varjostansa, söivät parhaimmat palaset, valtasivat valkorasvat, jotk' oli siirretty sivulle Nauravan Veden varalle, Hiawathan vaimon syödä. Kysymättä, kiittämättä ahmivat palat parahat, taas takaisin pyörähtivät, sopen varjohon vajuivat. Puhu eipä Hiawatha, tee ei liikettä Nokomis, moitiskele Minnehaha, pienin piirre ei paheksu; Minnehaha kuiski vainen: "Kyll' on raukat nälkäisiä! Tehkööt tahtonsa mukahan, syököhöt ravinnoksensa!" Moni päivä nousi, laski, valon yöhyet karisti kuni kuusi huutehensa pimennossa oksiensa. Istui päivät liikkumatta oudot vierahat majassa, mutta öillä, myrskysäillä taikka tähtien valossa aina metsähän menivät polttopuita noutamahan, aina äänettä, suruisna. Konsa vainen Hiawatha tuli metsästä, kalasta, kun oli valmis illallinen, ruoka kullekin jaettu, naiset kalpeat kavahti kodan synkästä sopesta, ahmivat palat parahat, Minnehahan mieliruuat, moittehitta pois menivät taaskin varjohon takaisin. Moittinut ei Hiawatha katsehella karsahalla, sanoilla, sadattelulla, ei konsa Nokomis-muori tehnyt ynseetä elettä, eikä heille Minnehaha tympeillyt pahoista töistä. Kärsivät ne äänetönnä, ettei oudon oikeudet, onni ilmanantamisen kautta katsehen vähene, säry syytöksen sanalla. Keksi kerran keskiyöllä Hiawathan valpas silmä kodan vienossa valossa, kekäleiden hiiltyväisten liekin yhä riutuessa, kuuli pitkät huokaukset, monet nyyhkehet suruiset. Ylös nousi vuotehelta, päältä vuodan pitkävillan, siirsi peurannahkaverhot, haamut kalpeat havaitsi lavoillansa yösydännä istumassa, itkemässä. Virkkoipa hän vierahille: "Miks on syömmenne suruiset, yönne nyyhkitte yhäti? Oisikko Nokomis-vanhus taikka Minnehaha joskus pahoin vieraita pitänyt, teitä loukannut jotenkin!" Heti haamut lakkasivat itkusta, valituksesta, äänin leppoisin puhuivat: "Haudan haamuja olemme, ennen kanssanne elimme, mailta Chibiabosinpa saavuimme varoittajiksi, koittamiksenne kävimme. Kun vieri surujen viestit, elävien tuskanhuudot autuaitten saaristohon, tahtoen takaisin sieltä kuollehia ystäviä, saattaen murehet meille turhilla valituksilla, siks' sua saimme koittamahan. Hylyt, oudot täällä oomme, teille taakkana pahana, eipä meille, kuollehille elossa sijoa olle. Mieti tuota, Hiawatha, puhu kaiken kansan kuullen, etteivät valita vasta täältä pois jo muuttaneita, saata sieluja suruhan Autuaitten saaristossa. Älkää haudoille varatko kantamuksia kovia, wampumia, turkiksia, paljo kuppia, patoja, että henget herpouvat tavattoman taakan alla; ei kuin hiukkasen evästä, tulta tiellensä valoksi! Täält' on neljän päivän matka aaveitten asuinsioille, neljä yötä yksinäistä, neljästi tulen tekoa. Perätysten neljä yötä tehkää haudoille tulia, ettei haamu matkallansa vall' ois lämpöä, valoa. Hyvästi nyt Hiawatha! Kovan koitoksen panimme kärsivällisyydellenne, hävyttömän julkeata oli kaikki käytöksemme; ylenpä ylevä, suuri, jaloluontoinen olitkin. Pidä vastakin varasi kovemmassakin kokeessa!" Puhelujen päättyessä kodan peittävi pimeys. Hiawatha hiukan kuuli vaatteiden kahisemista, verhon siirtyvän ovella näkymättömin kätösin, tunsi kylmän ulkoilman, valon himmeän ovesta; vierahat vaeltavaiset, Manan herran matkamiehet, oudot aavehet hävisi.
XX
Nälkä.
Oi sitä kolkkoa, kovoa, tavatonta talvikautta, julman suurta, synkeyttä! Aina vain yhä syvemmin joet hyyti, järvet jääti, paksummalta, paksummalta. maita kattavi kinokset, lumi allensa anasti metsät ympäri kyliä. Kodasta kinostuneesta vaivoin uurtavat uransa kinnastettujen käsien, lumikenkien keralla miehet, metsälläkävijät. Turha vainen tuokin koitos, aivan on lopussa linnut, kadonneet kaniinit, peurat, metsät autiot, kamalat, jonne uupuivat urohot, vilu, nälkä näännytteli. Oipa hirmuista oloa, nälän, kuumehen tuhoa, ihmisrinnan riudutusta, vaimojen valittamista, lasten tuskaa ja tuhoa! Nälkä maatakin nujersi, nälissänsä ilmanpiiri, taivas tuskainen nälästä, taivon tähdet tuijotteli kuni karhun syövät silmät, suden nälkäiset näkimet. Hiawathan wigwamihin pari vierasta tulevi, synkät, oudot, aavemaiset, käyden käskyttä sisähän äänetönnä istahtivat Minnehahan vuotehelle, häntä kolkosti pälyen silmin oudoin ja palavin. Etupuolinen esitti: "Olen Nälkä, Bukadawin!" "Mua katso!" toinen tuumi, "olen Kuume, Ahkosewin!" Mielellinen Minnehaha, heidät nähtyä värähti, saatua sanoman kolkon vaipui hiljaa vuotehelle, peittäysi pakisematta alla katseiden vapisten, alla outojen sanojen kuumeisna, paleltuvana. Hiawatha raivostuen astui metsän autiohon, sydämessä murhe musta, lujuus kasvoissa kivinen; tuskan nostama hikikin jäätyi jääksi otsallansa. Päällä turkit ja asehet, mukanansa saarnijousi, nuoliviinet täysinäiset, Minjekahwun-kintahansa meni hän metsän autiohon, lumikengillä käveli. "Mahtava Gitche Manito!" kasvot käätyt taivahalle tulkitsi hän tuskiansa, "anna einettä, isäni, anna leipää lapsillesi, ah, pelasta Minnehaha!" Kieri kautta tyhjän metsän sangen kauas äänen kaiku, sointu synkeän sydämmen, mut ei muuta vastausta kuni kaiku kurjan huudon, kaiku kaukaisten salojen: "Minnehaha, Minnehaha!" Hiawatha pitkän päivän korvessa nyt harhaeli, jonka polkuja kävellen kerran päivänä kesäisnä, ikänsä ihanimpana toi hän kultansa kotihin dacotain tasankomailta. Silloin lauloi lehdon linnut, purot naurellen kimalti, ja tuo armas Minnehaha virkahti värähtämättä: "Seuraan, mieheni, sinua!" Majassa Nokomis-muorin. sekä vaimo-vierahien, nälän, kuumehen keralla rakastettunsa makasi, Minnehaha houraeli: "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun, kuulen kaukaisen kohinan, kuulen kosken Minnehahan. kaukaa kutsuvan minua!" "Lapsi!" vastasi Nokomis, "ei, se vain on öinen tuuli!" "Katso, taattoni näkyvi!" sanoi hän, "ovella seisten mulle viittovi majasta yksinään Dacotan maassa! Ah!" hän virkkoi ja valitti, "Paugughn palavat silmät pimeästä muljoittavat, tunnen hänet kolkoin kourin pimeässä kiinni käyvän; Hiawatha, Hiawatha!" Ja se koito Hiawatha keskellä avaran metsän kaukaisessa vuoristossa, pimeässä kuuli äänen, kuuli kutsun Minnehahan: "Hiawatha! Hiawatha!" Hiipi metsien lumisten, tiettömien aavikoiden Hiawatha kiiruhtavi kolkoin tuntehin kotihin, aivan saaliitta samosi, Nokomisin itkut kuuli: "Wahonowin! Wahonowin! miks' en sortunut sinuna, miksi en kerallas kuollut? Wahonowin! Wahonowin!" Kohta syöksyi hän kotahan, näkipä Nokomis-muorin eestakaisin huojetellen vainaata valittelevan, Minnehaha-armahaisen kuollehena, kylmenneenä! Sydämensä sortuessa päästi hän tuiman tuskanhuudon, metsä vastahan värähti, tähdet taivahan vapisi kera tuskansa tukalan. Sitten hän puhumatonna vaipui vainaan vuotehelle, liki jalkojen jalojen; eipä nuo kevein kengin viere vastahan ovelle, saa ei konsa saattamahan. Peitti kasvonsa käsihin, istui pitkän viikkokauden aivan kun tajuttomana, äänetönnä, tietämättä oliko päivä vai pimeä. Vihdoin sitten Minnehaha alle hangen haudattihin sydämmehen synkän metsän, ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)] päällä parhaimmat pukimet käärittihin kärppäturkein valkoisien, pehmoisien lumiliinojen sisähän. Niinpä hänet haudattihin. Jäljetysten neljä yötä tulen haudalle tekivät sielun saattotaipaleelle asuinmaille autuaille, siunattujen saaristohon. Oveltansa Hiawatha näki nuotion palavan synkän kuusikon sylissä. Unetonna uksen tiestä, Minnehahan vuotehelta vartioitsi hän valoa, ettei sais se sammuksihin, jäisi vainaja valotta. Poistuneelle hän puheli: "Jää hyvästi Minnehaha, minun Naurava Veteni, sydänaatokset arimmat kerallasi kuopattihin! Saa elä takaisin toiste kärsimähän, raatamahan, kussa kuume kuihduttava, sydänjuuret nälkä syöpi! Pian päätän tehtäväni, pian seuraan ma sinua Autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon!"
XXI
Valkoisen miehen jalka.
Istuvi asunnossansa joen jäisen rannikolla mies vanha suruisna, yksin; hapsensa lumena hohti, tummana tulensa tuikki, vanhus Waubewyoniinsa, valkonahkavaippahansa kääriyneenä kun tutisi, kuulematta muuta, paitsi myrskyn ryskettä salossa, näkemättä muuta, paitsi pahinta lumipyryä. Riutuissa takan tulosen, hiilten hiutuissa poroksi, mies nuori kevein kengin astui uksesta sisälle; posket nuortean punervat, silmät kuin keväiset tähdet lempeänä loistelivat, päässä palmikko parahin hajuheinistä sidottu, hymy huulilla hupaisa, luoden hohtehen majahan, kädessänsä kukkakimppu, täyttäin tuoksulla tupasen. "Ah mun armas poikaseni!" ukko huudahti ilolla, "oli onni silmilleni saadessa sinua nähdä; istu viereeni matolle! Yhdessä nyt yöpykäämme hiilokselle hiutuvalle, kerro mulle matkoistasi, seikkailuistasi sanele! Pakisen ma puolestani uljaimmat urostekoni!" Kukkarosta kummanmoisen rauhan piipun hän vetävi. koppa sen punakivestä, sulitettu ruokovarsi; täytti sen pajunpurulla sekä hiilellä sytytti, ojentain sen vierahalle, tuosta alkavi jutella: "Kun ma huo'un, hengittelen, yli maisemain puhallan, joet kaikki jäykistyvät, vedet muuttuvat kiveksi." "Kun ma huo'un, kun puhallan", nuori mies hymyten virkkoi, "hengitän ylitse maiden, käyvät niityt kukkasihin, laulellen joet sulavat!" "Kun ravistan hapsiani", ukko synkästi saneli, "maa tää peittyvi lumihin. lehdet lehvistä karisten kuolevat ja kalpenevat, sillä, kun ma hengittelen, katso, kaikki nuo katoovat! Soilta, salmilta, vesistä hanhi, haikara tulevat, kaukomaille karkkoavat, sillä taas kun henkäelen, katso, kaikki ne katoovat! Kunne käyvät askeleeni, villit metsien elukat pian piilevät koloihin, maa kovovi piikiveksi!" "Kun pudistan hapsiani", nuorukainen naurahteli, "saapi lämpimät satehet, kasvit riemuiten kohoovat, haikarat ja villihanhet saavat soille ja vesille, pääsky kiitävi kotihin, punarintakerttunenkin, sinilintunen, Owaissa laulellen lirittelevät, niityt alla askelteni kaikki nuokkuvat kukista, metsät lauluin raikahuvat, lehdet puihin puhkeavat!" Puhellessa yöhyt häipyi; alueilta kaukaisilta, Wabunin valomajoilta lailla loistavan soturin viitassansa, maalattuna astui aurinko, sanoen: "Gheezistä, minua katso, katso suurta aurinkoa!" Silloin vanhus vaikenevi, ilma lämpeni hyväksi, kodan päällä lauleskeli punakerttu, sinilintu, purot alkoivat lorista, tuoksu ruohon kasvavaisen tuulahti majan lävitse. Segwun, nuori vieras, tuopa tarkemmin valossa päivän jäisen naaman nyt näkevi: se oli Peboan, talvi! Senpä silmistä vetoset vallan virtana valuivat, ruumis kuihtuvi kaveten auringon ylentyessä, kunnekka katosi maahan, tyyten ilmahan hävisi. Näki vielä nuorukainen edessänsä lieskivellä, kuss' oli tuikkinut tulonen, keksipä kevätesikon, kevätkaunokin tapasi, Miskodeedin miellyttävän. Niinpä vihdoin Pohjolahan tuon tukalan, kolkon talven, kylmän kauhean perästä kevät saapui kukkinensa, lehtinensä, ruohoinensa, laulavine lintuinensa. Purjehtipa pohjolahan parvet suuret taivahalla, lailla nuolten liitelivät joutsenetkin, Mahnahbezeet haastellen kuni inehmo; jousenkaaren katkennehen lailla riensivät rivissä. Tuli toisia perästä: Valkohanhi, Waw-be-wawa, siivin vinkuvin vilisti yksin, kaksin kaartelivat Manhng elikkä lunnilintu, Shuh-shuh-gah, sinerväkurki, arokana, Mushkodasa. Viidakoissa piipitteli sinilintunen, Owaissa, kotain huipuilla visersi punarintakerttunenkin, mäntymetsän siimeksessä Omemeekin, kyyhkynenkin kultasellensa kuhersi. Surumieli Hiawatha äänettä, puhumatonna kuuli niiden kutsuäänet, ulos uksesta käveli, seisten katsoi taivahalle, maata, vettä silmäeli. Matkoilta Wabunin mailta, etäältä idän ovilta, aamun mailta loistavilta ihmekulkija Iagoo, suuri kerskuri palasi. Ollut seikoissa sadoissa tiesi juttuja tuhansin, uudet kummat kertomukset. Kovin kuunteli kyläjäs julkeoita juttujansa, naurain vastaten hänelle: "Ugh! todella toisen kerran on se taas Iagoo itse, häll' on ihmehet isoimmat!" — Kertoi järven nähnehensä Gitche Gumeeta isomman, veden karvahan mokoman, juomaksi sopimattoman. Katsoi toisiinsa soturit, naiset vilkkui vierellensä, sanoivat hymyillen kaikki: "Kaw! se vallan on valetta!" "Ylitse mokoman seljän" jatkoi hän, "kanootti lensi, suuri, siivekäs kanootti, avarampi männikköä, metsän puita korkeampi." Ukot, eukot tirskahdellen vilkkui toisiinsa, sanoen: "Kaw! se vallan on valetta!" "Suusta sen," Iagoo jatkoi, "tuli hälle tervehdykset, sai salama, Waywassimo, ukkonenkin, Annemeekee." Nauroi naiset ja soturit hienolle äänellensä: "Kaw! mitä satuja kerrot!" "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi kansoa kanootin täysi, sotamiehiä satoja, valkomaali kasvoissansa, leuat peitetyt hiuksin." Nauroi naiset ja soturit, hälle pilkaten puhuivat niin kuin korpit kuusikossa, metsän vaakkuvat varikset. "Kaw! mitä valeita kerrot, elä luule uskovamme!" Hiawatha ei ivannut mutta vastasi vakaasti joukon joutavan ivahan: "Totta kertovi Iagoo, kaikk' olen näyssä nähnyt: suurisiipisen kanootin, valkokasvoisen väestön, tulon joukon partasuisen purren puisen kantamana aamunmailta loistavilta, Wabunin valomajoilta. Mahtava Gitche Manito, itse luoja, Suuri Henki heidät eellehen opasti sanomaansa saattamahan. Kunne kulkevat, edellä käypi Ahmo, piikkipaarma, herttainen hunajaseppo, kussa maata polkenevat, outo kukkanen kohoopi, miehen valkeaihoisen jalanjälki[16] kaikkialle maasta nousevi kukassa. Konsa käyvät vierahille, saavat meitä katsomahan, tervehdykset lausukaamme, ystävinä kohdelkaamme! Mahtava Gitche Manito näyssä sen saneli mulle. Myöskin näin samalla silloin salat, vastaiset asiat päästä päivien etäisten, näin mä matkat lännen maille, kansain outojen kulennan, ahdettuin, ahertavien, monta kieltä haastavien, jotka tunsi rinnoissansa sydänsykkehet samaiset, raikui kirveensä saloissa, kylät, kaupungit kohosi, vierivät ylitse vetten ukkosilmakanoottinsa. Sitten silmäini editse kuva kulki synkeämpi, näky pilvinen, hämärä: heimomme hajoitettuna, neuvoni unohtaneena, heikkona, eripuraisna näin mä jättehet vähäiset kallihista kansastani lakaistuna lännen maille, kurjina repalehina, kuten pilvet myrskyn eessä, syksyn lehdet kuihtunehet!"