Kerran miettivät Manitot, pahat henget neuvotteli kademielisnä, peläten Hiawathan viisautta, ystävysten rakkautta, hänen ja Chibiabosin; teki liiton kehno liuta kummankin kukistukseksi. Usein viisas Hiawatha varoitti Chibiabosta: "Ellös poistu pois minusta kataloitten kaattavaksi!" Nauroi nuori Chibiabos, mustahapsi huoletonna lapsen luottavan tavalla: "Ellös veikkonen pelätkö, ei mua pahat lähesty!" Kerran kun Peboan, talvi kattoi jäällä Suuren Järven, kuivat lehdet kun kahisi tuiskutuulen tuprakassa, hanki hiljainen, levisi, peitti maat, majoja laati, muutti männyt wigwameiksi, vastoin veljen kiellänteä läksi yksin Chibiabos nuolilla asestettuna, lumikenkänsä jalassa sarvipeurojen perähän. Suuren Selän tuolle puolen rienti jo perästä peuran jäätä äsken jäätynyttä, kiihtyi, kiitäen uhemmin. Mutta alla, Ahtolassa katalat kateiset henget väijyksissä vuottelivat, alle aukoivat avannon, urhon suistivat sulahan. Unktahee, veden jumala, jumala Dacotan heimon hänet hautasi syvähän, peitti pohjahietikkohon. Gitche Gumeen, Suuren-Veden niemekkeellä Hiawatha nosti suuren tuskanhuudon, valtavan valitusvirren, että piisoni pysähti, itse ukkonen heräsi jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!" Sitten naamansa nokesi, peitti päänsä viitallansa, istui surren itkemähän, wigwamiin valittamahan viikon seitsemän ajaksi; "Sortui soittaja suloisin, poistui laulaja parahin, meni meiltä ainiaaksi, muutti, matkusti likemmä soiton suurta mestaria, laulun herroa ylintä, oi, on veljyt, Chibiabos!" Kuiski tuosta tummat kuuset, puikutti punakäpyiset, vehrytlehväiset valitti. yltänsä ikävissänsä humisivat huoliansa; samat on huolet huolijoilla, saman vainajan valitus! Turhaanpa keväinen metsä, kaipasi Chibiabosta, puro, Sebowisha voihki, niityn vihvilät valitti, sinilintunen, Owaissa lauloi puiden latvuksilla. "Chibiabos! Chibiahos! kuoli soittaja suloinen!" Punakerttu, Opecheekin luona wigwamin valitti: "Chibiabos, Chibiabos! kuoli soittaja suloinen!" Kävi öisin kautta metsän whip-poor-will valitusäänin, awonaissa voivotellen: "Kuoli soittaja suloisin, laulajista kaunokaisin!" Tuli Medat, lääkemiehet, tuli noidatkin Wabonot, profeetatkin, Jossakeedit. saivat luokse Hiawathan katuvata katsomahan. Laativat he lohduksensa lähelle pyhän majasen; astuksivat äänetönnä. keralla parannuspussi nahkasta majavan, saukon, täynnä taikajuureksia, voimakkaita lääkkehiä. Askeleet ne kuultuansa, Hiawatha aivan oitis lakkasi valittamasta kuollutta Chibiabosta; ei kysellyt, vastaellut, päänsä paljasti surevan, kasvoista värit virutti, pesi äänettä, hitaasti, seuraeli hiljaksensa pyhän wigwamin sisälle, juoden siellä taikajuoman Nahma-wusk on valmisteesta sekä Wabeno-wuskista, yrteistä parantavista. Löivät velhot rumpujansa lauleskellen laulujansa, sanellen salaperäisnä: "Minä itse, katso mua, Harmaa Kotka — haastajata! Tulkaa valkoiset varikset, käykää häntä kuulemahan! Ukkonen, kovakitanen, henget kaikki auttelevat. minä kuulen kutsuäänet taivahan joka taholta; parannan sun, Hiawatha, väkeväksi sun puhallan!" "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas, "Way-ha-way!" soi noitajoukko, "Ystäväin on maan matajat, haukan kynttä heiluttelen; Mahngin myös voin surmaella, taidan tappaa valkolunnin, nuolin syömmesi sytytän, sinut vahvaksi puhallan, teenpä urhon terveheksi!" "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas, "Way-ha-way!" jymisi velhot. "Kun ma, profeetta, puhelen, alkaa wigwami vapista, pyhä huone heilahdella näkymättömin kätösin, tanner taipuu astuissani, ääntä outoa pitävi; mä sun vahvaksi puhallan; nouse, haasta Hiawatha!" "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi, "Way-ha-way!" jymisi velhot. Hiawathan pään ylitse pussejansa puistelivat; alkoi taikatanssiminen Hiawathan ympärillä ja hän houreesta heräsi, kalpeana kaihostansa, parani pahoista mielin. Kuten pilvet taivahalta poutatuuli pyyhkäisevi, huolet päästänsä hävisi; kutenpa keväinen virta jäänsä jättävi nopeesti, sydän selveni surusta. Sittenpä Chibiahosta Manan mailta maanittihin, Gitche Gumeen hietikosta vainajata vaadittihin. Kuuli hän kumman taikalaulun, mahtavan manauskutsun, oudon huudon hukkuneelle alla aaltojen, syvällä. Kuollut hiekasta kohosi, kuuli soitot, kuuli laulut, tuli kutsua totellen aina wigwamin ovelle, vaan ei laskettu sisälle, annettiin oven raosta kätehen tulikekäle, kuuma hiili hyppysihin. Kuninkaaksi kuollehille, tuomariksi Tuonelahan hänet tuosta määrättihin, nuotion sytyttäjäksi tään jälestä kuoleville öisten matkojen varalle, Ponemahn alustamaille itse Tuonelan isännän valtahan vaeltaville. Lapsuuden kotikylästä, armailta asuinmajoilta Chibiabos hiljallensa savurenkahan tavalla hitaasti etemmä häipyi. Eipä oksa eessä heilu, ruoho allansa rutistu, lehti kuivanut kahise poistuvan poleksiessa. Neljä päivää hän poleksi kuolleiden kinttuteitä, juhli kuolleen mansikalla, vieri poikki murhevirran pölkyn pyörivän avulla; sai Hopeajärvellekin, vietihin kivivenolla autuaitten saaristohon, aaveitten asuinsijoille. Matkalla maleksiessa näki hän monta kulkijata taakkoihin tukahtumassa, turkit, nuijat, nuolet, jouset, kupit, kattilat, evähät, lahjat on vainen vastuksina yksinäisellä polulla. "Ah kun antoikin elävät." — vaeltajat vaikeroivat — "meille moiset kantamukset! Parempi ois paastotenkin astella alastomana, kuin tää kulku kuormitettu, vallan vaikea vaellus!" Sitten läksi Hiawatha, vaelsi idät ja lännet, neuvoi siellä ihmisille tautien parannustavat, neuvoi kaikki lääkekasvit, vastamyrkyn valmistukset. Siten ensin saatettihin kaikkien tajuttavaksi salaisuudet Medaminin, pyhäinen parannustaito.
XVI
Pau-Puk-Keewis.
Kuules kuinka Pau-Puk-Keewis, kuinka kaunis Yenadizze, kansan hulluksi hokema, kiihoitti kylän pilalle. Kuulehan kujehistansa, äkki lähdöstä, paosta Hiawathan hyppysistä, sekä muodon muutannasta, seikkailustensa lopusta. Gitche-Gumeen rantamalla, Nagow Wudjoon särkänteillä, [Yläjärven hiekkasärkät] luona oli selän välkehtivän Pau-Puk-Keewisin asunto. Hän se hurja, vimmoissansa hiekat kieputti kokohon Nagon Wudjoon särkänteillä, keskellä kun vierahien Hiawathan hääkemuissa tanssi hypyn hurjanmoisen, "kerjäläisen" keikutteli. Taas hakien seikkailuita teki lähdön Pau-Puk-Keewis, tuli tuiskuna kylähän, löysi koolla nuorukaiset Iagoon majassa, jotka kuunteli hörölläkorvin hänen ihmejuttujansa. Hän oli heille kertomassa kun Ojeeg, Kesäntekijä ilman kaarelle kohoten teki reijän taivosehen kesän sieltä keinotteli, sai ulos ihanan ilman; kuin ensin yritti saukko, majava ja vyötiäinen ilves ihmehen tekohon; kuinka vuorenkukkulalla nyrkein taivasta takoivat, otsin halki hakkasivat, vaan ei murki murtanehet; kuin kohosi Wolverine, kovan koitoksen yritti, kyykisty! koni orava, kyynärpäänsä taivuttavi sirkan sirkeän tavalla. "Kerran rynkäsi rymyllä" — kertoi ihmettä Iagoo, "taipui kaari taivahinen jäänä järven tulvivaisen. Kahdesti kun karskahutti, taivas kahdeksi karahti, kohta kolmannen yritti: kappaleina taivon kansi, hän lovesta luisti sinne; kalakärppä, Ojeeg oitis myöskin suikahti jälestä!" "Hei!" hihkasi Pau-Puk-Keewis jo ovesta tullessansa, "väsyttää jo vanhat kaskut, Iagoon ikävät jutut, Hiawathan viisauskin; tuonpa teille hauskempata kuin tuo lörpötys loputon!" Heti hän otti juhlallisna sudennahkakukkarosta kuppi-, nappulapelinsä,[14] kolmitoistanappulaisen; yks' oli puoli valkeainen, toinen puuntavi punaisna. kaksi käärmehen kuvoa, kaksi Ininewugia, yksi suuri sotanuija, yksi hento kala, Keego, neljä pyörönappulata, sorsapoikia on kolme. Muut oli maalatusta luusta, vaskesta Ozawabeekit, toinen puoli kiilloitettu, toinen mustaksi jätetty. Pani ne pahkakupposehen, sotki, sylkytti sekaisin, sitten kaasi kaikki maahan sekä huusi ja selitti: "Ylöspäin punanen puoli kaikilla on nappuloilla, sekä käärme seisomassa päällä vasken kirkastetun, Ozawabeekin kiilloitetun, sata se, kymmeniä kolme, luku kahdeksan lisäksi." Sitten taaskin nappuloita puisteli ja sylkytteli, maahan heitälti eteensä, yhä huuteli, selitti: "Ininewug, Kenabeekit kuin on valkoiset molemmat, muut nopat punaiset kaikki, silloin viis on kymmeniä, luku kahdeksan lisäksi." Niin hän neuvoi ja opetti onnenpelin oikullisen, siten näytti ja selitti, neuvoi kaikki mutkat, metkut, toi tajuhun tarkoitukset. Silmää kaksikymmentäpä seurasi uteliaana. "Mont' olen nähnyt jo peliä", — tuumasi Iagoo vanhus — "eri kansojen seassa, pelannut monessa maassa. Kenpä käypi nyt pelihin, käyköhön kiverin sormin! Kilvon kanssas, Pau-Puk-Keewis, vaikka lienet kuinka varma, vielä oudon sun opetan kuppi-, nappulapelissä!" Sai ukot uskolla pelihin, nuoret miehet mielikiihkoin; puvut, wampumit, asehet pelattihin öitä myöten, kunnes kiero Pau-Puk-Keewis, kunnes kaunis Yenadizze kaikki aartehet anasti, puvut parhaimmat puhalti, riisti peurannahkapaidat, kaikki kärpännahkaviitat, wampum-vyöt ja höyhentupsut, piiput, kukkarot, asehet. Katsehia kymmenkunta suden silmin vaaniskeli. Tuumasipa Pau-Puk-Keewis: "Ikävä olo kotoinen; matkoilleni, retkilleni kunnon kumppanin haluan, Meshinauwon, palvelijan, piipunkantaja pätevän. Panen ehdolle pelihin kaikki voitetut tavarat, helmet, höyhenet, pukimet kertaheitolle asetan miehen nuoren vastineeksi, tuonp' on tuolla nuorukaisen, kuusitoista vuotiaisen, Iagoon sisaren pojan, 'kasvot usmassa' nimetyn!" Niin kuin hiilos tuhkan alla kytevi kopassa piipun, kiilui alta kulmakarvain Iagoon vihaiset silmät. "Uuh!" hän äissänsä urahti, "Uuh!" urahti kaikki miehet. Koppoi siitä luisin kourin ukko kupposen uhalla, maljan tempasi tuhoisan, puisti, riehälti rajusti; nappulat helisten soivat kun ne kentälle kopisti. Kenabeekit ol' punaiset, punaiset Ininewugit, sekä sorsat, Sheshebwugit mustat neljä vaskenmoista, kala, Keego valkeainen, viisi yhteensä tekivät. Hymyin sitten Pau-Puk-Keewis kupin puisti, nopat heitti, kautta ilman keikahutti, ympärillensä pudotti. Tummat, kiilto Ozawabeekit, toiset valkeat, punaiset, pystyssäpä keskustalla seisoi yksi Ininewug, kuten viekas Pau-Puk-Keewis keskellä pelurijoukon, virkkain: "viiden kympin voitto!" Silmää kymmenen paria häntä seivästi susina, kun hän kääntyi pois menohon senrassansa Meshinauwo, Iagoon sisarenpoika, pitkä, norja nuorukainen, joka voittoja kuletti, peurapeitot, kärppävaipat, piiput, vyöt sekä asehet, Pakisipa Pau-Puk-Keewis, viuhkallansa viittoellen: "Vie ne kauas wigwamiini Nagow Wudjoon särkänteille!" Pelistä punaisin silmin Pau-Puk-Keewis kuumenneena astui aamun autereisen, kesän kaunihin sulohon. Lintuset livertelivät, puroset pulahtelivat, sydän Pau-Puk-Keewisilla lauloi lintusten mukana rinnan riemut pulppuavat kulkeissa kylän lävitse aamuisessa autereessa kera viuhkan kalkkunaisen sulkinensa, tupsuinensa viimeiselle wigwamille asunnolle Hiawathan. Olipa autio asunto, tiellä ei tervehdyttäjätä, veräjällä vuottajata linnut siellä vain liversi ulkona sekä sisällä. Hyppien, rähisten, syöden harjavuolella rokotti Kahgahgee, kuningaskorppi Parkuun, palavin silmin Pau-Puk-Keewisin tavaten "Aivan autio asunto —" puhelevi Pau-Puk-Keewis, aikoellen konnantöitä. "Poissa varova Hiawatha, Naurava Vesi typerä Poissa on Nokomis-mummo maja vallan vartiaton." Koppoi tuosta korpin kiinni heitteli helistimenä, puisti taikapussinansa, korpin kaulasta kuristi, jätti raadon roikkumahan isännälle ilkeäksi, Hiawathalle häpeeksi. Meni rosvona majahan, kaikki kaateli kumohon heitti kalut mullin mallin, löi läjähän lattialle puukupit, padat saviset, puhveli-, majavaviitat, ilveksen ja saukon nahkat, loukaten Nokomis-muorin, Nauravan Veden häväisten. Sitten läksi Pau-Puk-Keewis laulellen lävitse metsän, vihelsi iloisin mielin oraville oksasilla, jotka terhoja tiputti; lauloi metsän lintusille, jotka lehdon siimeksestä riemuvirsin vastasivat. Sitten kalliot kapusi Gitche Gumeen niemekkkeillä, kunnes istui ilkamoiden kukkulalle korkeimmalle Sepäellen, loikoellen, Hiawathaa vuoteskellen. Etähällä aallot loiski, uinuivat utu-ulapat, yllä taivas kaarteleikse, ilma ääretön, avara, ympärillä pyöriskeli Hiawathan vuorikanat, linnut liki liitelivät, hiukan häntäkin hipoivat. Noita hän maassa maatessansa Monin kymmenin kuristi, viskoi raadot rannikolle kanat niemelle karisti kunnekka kajava, Kayoshk istuin kallion kärelle huusi: "Tuo on Pau-Puk-Keewis, meitä surmaa hän sataisin; viekää viesti veljellemme Hiawathalle varoitus!"
XVII
Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.
Hirmustuipa Hiawatha, kun hän, tultua kotihin, keksivi kylänsä kesken häiriön ja hämmennyksen Pau-Puk-Keewisin piloista, kehnon konnan koiruudesta. Kovin hän tulistui tuosta, väänti päätä, murti suuta, syyti synkkiä sanoja, ampui uhkan ankarimman: "Minä kärvennän kirotun, Pau-Puk-Keewisin kuristan, pieni on maailma hänelle eessä vierevän vihani, päätyy pitkäkin pakonsa kostoni kurottaessa!" Heti läksi Hiawatha metsämiestensä keralla ajantahan ankarahan, painuen pahan jälille, jotka johti korpimaille. Kadonnut oli katala niemen kallion käreltä; marjan varret vaipunehet, ruoho runneltu, rikottu näytti paikan poistunehen. Alangolla, alla vuoren, nurminiityllä pysähti Pau-Puk-Keewis katsomahan, uhmaten ajajiansa ylen ilkkuvin elein. Huusi hälle Hiawatha kukkulalta kuuluvasti: "Niin ei maailma lavea, polku pitkä ja kolea, ettei vierevän vihani kosto kohtoa sinua!" Poikki vuoren, poikki virran, tiuhan viidakon lomitse loikki karkuri kavala, kunnes pääsi hän purolle luokse vienon metsävirran, min oli sulku suurentanut, majavien laittelema, tehnyt tyynen lamparehen, puut miss' polvin veessä seisoi, leijui lehdet lumpehien, viittoi vihvilät vihannat. Pau-Puk-Keewis seisattuvi puusululle katsomahan, vesi min raoista pursui, ryöppy reunoilta valuvi. Nousi pohjalta majava, katsoi miestä kaksin silmin, katsehin kysyvin, kummin. Pau-Puk-Keewis puusululla seisovi, jalat vedessä, virran vieriessä hopeisen majavalle hän puheli, haasteli hymyten hälle: "Majavani, ystäväni, vesi on viileä, mukava, suo mun luonasi levätä, majavaisena majalla!" Varoin vastasi majava, virkkoi vältellen hänelle: "Vuota hiukan, kun kyselen, kera toisten neuvottelen!" Siitä vieri hän vetehen, painui paatena purohon pohjalehtien lomahan. Pau-Puk-Keewis pohkeinensa veessä seisovi sululla, vesi reijistä valuen syöksyi suihkuna kiville, suvantohon suollatteli; valot, varjot lankesivat täplin tummin, välkkyväisin metsän lehvien lomitse Pau-Puk-Keewisin puvulle. Päitä pohjasta kohosi toinen toisensa perästä, mustanaamaiset majavat äänetönnä töllistellen täytti lammin laitoinensa. Pau-Puk-Keewispä puheli majaville maanitellen: "Ylen on mainio majanne veikot, varma vaaran suoja; voisitteko viisahina taidollanne toimitella majavaksi nyt minutkin?" Kohta myönteli kuningas, Ahmeek antoi tietäksensä: "Kyllä, syöstyös sekaamme, vierähdä vetehen tänne!" Pian painui Pau-Puk-Keewis, alas lampihin laseikse; pian musteni pukunsa, peurapaidat, Mokkasiinit muuttui mustaksi, levisi ketunhäntä jäljessänsä: tuli miehestä majava. "Minut tehkäätte isoksi!" Pau-Puk-Keewis pyytelevi, "suorikaatte suurimmaksi!" "Kyllä!" päällikkö puheli, "astuhan asuntohosi, siellä sinut suurennamme kyllä kymmenkertaiseksi!" Sitten painui Pau-Puk-Keewis veden ruskean sisähän, löysi pohjan peitettynä puitten rungoilla, risuilla, löysi liukut ja lokerot, avarat asuntopaikat, valtavat eväsvarastot talven vietännän varalta. Täällä hänet suurettihin majavista laajimmaksi, kyllä kymmenkertaiseksi. "Ollosi kuninkahamme!" tuumasi majavat hälle. Eipä kauan Pau-Puk-Keewis vallassa kerinnyt olla, kunnes kuuluvi varoitus, vieri viesti valtialta lummekukkien lomasta: "Hiawatha sai jo tänne, metsämiehensä mukana!" Sitten kuulivat kohinan, puhelua päänsä päältä, oudon huudon ja huminan, kunnes laskeva vetonen ilmaisi sulun särynnän. Kytät karkasi katolle, majan rikki runtelivat, Päivän paistaen katosta uivat uksesta majavat painuin piilohon syvälle, kilvan virtahan kadoten, syöksyen syvintä kohti. Mutta suuri Pau-Puk-Keewis ei nyt mahtunut ovesta, hau oli ruuasta revennyt ylpeydestä pullistunut. Hiawatha huusi hälle, karjaisi katon kolosta: "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis, turhat on tuumasi kamalat, monet muodonmuuttelusi, hyvin sun tunnen, hylkykoira!" Pau-Puk-Keewis pieksettihin, Kuoliaaksi nuijittihin, Puitihin kuin maissiriihtä, kons' oli kallonsa mäsänä. Kuusi metsästysurosta veivät paareilla kotia, kantoivat majavan raadon. Eipä kuollut Jeebi, henki, kaikki tunsi ja tajusi kuni konsa Pau-Puk-Keewis; nyt hän riehui rimpuellen sinne tänne heilahdellen kuin majan ovessa verhot peurannahkanauhoinensa talvituulten puskiessa, kons' kokohon kääriysi, kunnes ruumiista erosi, kunnes otti muodon, hahmon Pau-Puk-Keewisin kavalan, kauas metsähän kadoten. Hiawatha kohta keksi, Pau-Puk-Keewis kun pakeni, näki hahmon haihattavan, metsän helmahan menevän, varjohon vajoavaksi takalolle metsän taajan, kohti aukeita ahoja, työntyen kuin tuulen pyörre, puun vesoja puistatellen, Hiawathan seuratessa sadepilvenä perässä. Hengästynyt Pau-Puk-Keewis saapui järven saaristohon, kussa telkät teiskaroivat, vesilinnut laulelivat, Pishnekuhit piipittivät, nokkiansa nostelivat, salmissa sukeltelivat lummekukkien lomissa, ollen varjossa välihin, toiste välkkyen valossa. "Pishnekuh, oi veljyeni!" huusi heti Pau-Puk-Keewis, "telkäksi tekisittekö, linnuksi mun muutatteko kiiltonokin, höyhen verhoin, koolta kymmenkertaiseksi!" Ne hänet telkäksi tekivät, laati siivet suunnattomat, kuvun pyöreän, sileän, nokan kuin melan mokoman. Niin hän heti muutettihin koolta kymmenkertaiseksi juuri rannalle keriten Hiawathan hihkuvaisen. Parvi parkuen kohosi siiven iskuin ilman maille noilta ruokosaariltansa, kurjenmiekkakukkaisilta. Pau-Puk-Keewistä epäsi kaikki alas katsomasta, ettei turmio tulisi, välttyisi vahinko, vaara. Kauan, kauas lentelivät läpi paistehan, sumujen, syöden soilta, nummimailta, maaten yönsä ruoistoissa. Kun he huomenna menivät suvituulen tuutimana, edellä etelänhengen, hauskan, vilpoisan vihurin, nousi korvihin kohina altansa asuinmajoista, ihmisäänien hälinä päästä virstojen, kylistä: väki päällänsä imehti telkkäparvea parasta, Pau-Puk-Keewis pitkin siivin, lentimin leveänmoisin kun nyt kulki korkealla. Pian taaskin Pau-Puk-Keewis tunsi Hiawathan huudon, Iagoon ison möläkän; varoituksen unhoittaen katsoi alas kauloin lyhyin; tuulen purstohon puhuen, höyhenviuhkaa heiluttaen alkoi hän alas vajota. Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis tasapainoa tavata painuessa pyöriskellen, vuoroen kylä vilahti, vuoroin parvi päänsä päältä, joka joutuen eteni. Kylä kiivaasti läheni äänten yhä yltyessä, naurun kuuluen kovemmin. Parvi päältänsä pakeni, maan nyt vainen hän näkevi, jossa joukko hihkuvainen kohta keksi keskellänsä rajun, raskahan ryminän, linnun raadon rikkonaisen. Mutta sielunsa elävi yhä Pau-Puk-Keewisinä; muutti muodon muinaisensa, kaunehimman Yenadizzen, pikimmältänsä paeten Hiawathan seuratessa, jälkehensä huutaessa: "Pieni on maailma sinulle eessä vierevän vihani, kohta sun perivi kosto!" Hiawatha, jo likeni, ollen oikoisin kätösin kiinni saamassa kavalan, kunnes viekas Pau-Puk-Keewis pyöri piiriä, hyristi, liehtoi ilman tuulispääksi, lehdet lennätti, pölisti. Siitä äkkiä solahti onton tammen onkalohon, muutti itsensä madoksi, käyden maahan käärmehenä juurten, roskien lävitse. Kädellänsä oikealla Hiawatha hirmuisena, tammen pirstasi paloiksi, maahan murskasi sälöiksi. Turha taaskin tuokin temppu, sillä silloin Pau-Puk-Keewis ihmishaamussa näkyen tuulispäässä pois pakeni. Gitche Gumeen rantamalla, Suuren-Selän länsipuolla hiekkakiviniemekkeillä tuli Kuvakallioille,[15] korkeelle kohoaville. Siellä itse Vuorenvanhus, vuoren mahtava Manito ovet aukoi ammollensa, kuilut kolkot, kallioiset, luolan luovutti, lupasi Pau-Puk-Keewisin asua, lausui tervetulleheksi kallioisehen kotihin. Hiawathan saapuessa vastass' on ovet suletut; Minjekahwun-rukkasilla löi hän kalliot koloille, ukkos-äänin ärjähteli: "Aukaise Hiawathalle!" Aukaise ei Vuorenvanhus, virka vastahan väheä kuilun synkästä syvästä, hämärästä hiljaisesta. Käänsi käden taivahalle, sieltä myrskyä manaten, Waywassimaa, salamata, ukkosta, Annemeekeeta, jotka yltyi yön keralla, tuulen myrskyssä tulivat, ulvoen ulapan päällä, ukkosvuorilta etäältä. Vapiseva Pau-Puk-Keewis keksi ukkosen kuminan, salaman punaiset silmät, painui kyyryhyn pelosta. Sitten säihkyvä salama iski onkalon ovia, ukonnuolinuijallansa kajahutti kallioita; pahoin ukkonen pamahti, alta kallion kyseli: "Missähän on Pau-Puk-Keewis?" Vaipui kalliot kasahan, raukesipa raunioihin viimein viekas Pau-Puk-Keewis, kuoli, kaunis Yenadizze, ihmismuodossa menehtyi. Siten loppui seikkailunsa, päättyi päivänsä pahaiset, loppui viimein viekastelut, konnankoukut ja kujehet, pelit, tanssit ja kosinnat, neitosien narraukset. Sitten uljas Hiawatha otti sielun ja saneli: "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis ihmismuodossa ikinä seikkailuita suorittele ilveillen ja naureskellen, etkä tanssi tuulispäinä, lehden roskia levitä! Ylähällä ilman mailla lennä, liidä ympyröissä, muutan sinut Keneuksi, sotakotkaksi sovitan, lintujen kuninkahaksi, kanojeni päälliköksi!" Pau-Puk-Keewisinpa nimi säilyy kansojen keralla laulajain luetteloissa, sadunkertojain seassa. Talvisin kun tuulenpyörre milloin lunta lennättävi, vinkuu nurkissa vihuri, savutorvissa tohisten, sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis tanssivi läpi kylien kooten saalista, satoa!"
XVIII
Kwasindin kuolema.
Kauas, laajalle levisi Kwasindin nimi ja maine, ei kyennyt kilpomahan kenkään Kwasindin keralla. Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet, keijut, kääpiöt katalat vastahansa juonitteli. Tuumivat he: "mies mokoma, vihattava Kwasind-lurjus jos yhä tihut tekevi, rikki kaikki koskemansa mullin mallin murskoavi, meillekin tuhot tulevi; ken meistä välittänevi? Hänpä meidät talloavi tai vetehen viskoavi ruuaksi ruman olennon, Nee-ba-naw-baigin paloiksi, Vetehisen eineheksi." Pian laati pienten heimo liiton vasten Kwasindia, aikoen mokoman miehen, vastustajan vaarallisen surman suuhun suoritella. Voima suuri Kwasindilla oli päähän piiloitettu, päässä hällä heikoin paikka, sepä vain aseelle altis, muutoin mies ois murtumaton. asehin satuttamaton. Tuo oli turma ainokainen joka uhkasi urosta; käpy kuusen kukkalatvan, männyn heiluvan hedelmä. Tuo oli tuhonsa juuri, surmansaattaja salainen, jonka tiesi vainolaiset, pienet ihmiset älysi, taisivat tapantakeinon. Havupuita he hakivat Taquamenawn metsiköstä, kooten kuusista käpyjä veivät ne veden lähelle, rantakallion kärelle, kussa kalliot punaiset veden vierelle kohosi; siellä kääpiöt katalat Kwasindia vuottelivat. Kerran iltana kesäisnä, päivän kuuman päättyessä, veden tyynen välkkyessä, seistessä unisen varjon, perhot paisteessa kimalti, hyöri hyönteiset vedessä, siinä luistellen, suristen ininänsä ilman täytti, sotahuuto kauas kuului. Vahva miespä, Kwasind, kulki kanootilla tuohisella pitkin Taquamenaw-virtaa, lelluen levollisesti ilmassa unettavassa, lämpimän lamauttamana. Oksista vetosen yltä, koivupuiden urpuloista, Unenhenki heitältäysi, hyppäsi Nepahwin-tonttu kera joukon ilmamaisen, käskyläistensä salaisten, liki päätä liekaeli kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she, sukkela sudenkorento. Kuului kumu korvihinsa kuten loiske lainehien, kosken kaukaisen kohina, taikka hongikon humina. Tunsi tuosta otsallansa iskut ilman keijukaisten, annit uniarmeijojen, Unenhengen hengityksen hienosti hiveleväksi. Heidän ensi iskustansa miestä tuntui raukaisevan, tuosta toisen saatuansa mela liikkeettä lepäsi, kolmannella silmissänsä pyöri maailma, pimeni — Kwasind vaipui jo unehen. Lellui hän alas jokea kuni istuva sokea, Taquamenawta menevi rantakoivujen alatse, alle metsäniemekkeiden, kääpiöiden, Puk-Wudjien sotaleirien lähellä. Sielläpä he vuottelivat kävyillä varustettuina, jotka heti heitältivät, pahoin päähän paiskasivat. "Kuolo, surma Kwasindille!" sotahuutonsa hurisi. Kwasind vierähti vetehen, suistui saukkona jokehen, Kanootti kumohon mennen, tuohipursi tuul'ajona ajelehtivi joella. Niin sai Kwasind vainajaksi, mutta muisto vahvan miehen pysyi kauan kansan kesken. Milloin myrsky talvisäinen läpi metsien melusi, oksat huojuen rutisi, kappaleiksi katkieli, huudettihin: "Kas kun Kwasind polttopuitansa kokoopi!"