Iltaatähden poika

Onko päivä painuvainen taakse veen tasasen kalvon, vaiko joutsen joikuvainen,[8] tapoama taikanuolen, josta pursuvi punainen, vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan höyhenverhon välkkehellä? Aleneva aurinkoinen on se, vaipuva vetehen, taivas puuntavi punaisna, ruusuisena ruskottavi, veri värjäten vesiä. Senpä on yllä Iltatähti, välkkyvä, värähtelevä, läpi pilven purppuraisen häilyvi hämyssä illan. — Ei, se on heleä helmi Suuren Hengen wampumvyössä, kun hän kulkevi hämyssä yli taivon äänetönnä. Iagoo ilolla keksi sen, ja virkahti välehen: Katsokaahan, Iltatähti, Pyhä taivahan tulonen! "Kuulla kumman kertomuksen saatte, Osseon tarinan, kerron kaskun kaunihimman Iltatähtösen pojasta: Aikoinapa entisinä, ajan alkua lähellä, taivaat kun likemmä ylti, jumalat oli tutummat, elelipä pohjolassa moinen metsien kävijä tytön kymmenen keralla, pulskan, kaunihin, solakan. Vaan Oweenee, nnorin neito oli oikukas olento, hiljanen ja haaveksiva sisaruksista ihanin. Kaikki saivat puolisoiksi jalot, ylpeät soturit. Vaan Oweenee, nuorin heistä, hyljäten hyvätkin sulhot, otti Osseon omaksi, köyhän ja ruman rituksen, heikkorintasen rykijän. Vaikk' oli outo ulkomuoto, kaunis sielu on sisällä; Iltatähdestä kotoisin, tuosta naisten tähtösestä, kiihkon, hellyyden tulesta, tuonpa hehku rinnassansa, kauneus sen hengessänsä, sen salainen tenho, taika, loistavi olennostansa. Oweeneen hylätyt sulhot, miehet pulskat wampum-vöiset maalinensa, sulkinensa, ivaten osoittelivat, pilkkanauruin seurasivat. Hänpä heille vain saneli. 'Viisi vöistänne välitän, vähät huolin höyhenistä, maalistanne, nauruistanne; onni Osseon keralla!' Sai he kerran juhlakutsut, illan kostean hämyssä sisarukset kaikki neljä meni miestensä mukana, Osseo perästä hiipi kera Oweeneen ihanan, astuisivat äänetönnä toisten mennessä meluten. Läntiselle taivahalle usein Osseo pälyvi, kuni pyytäen pysähti kiintyen, kysyvä katse illan silmähän somahan, tähtösehen hellimpähän vienosti värehtivähän. Kuulivatpa kuiskehensa: 'Ah showain nemeshin, Nosa! sääli, taatto, armahtaos!' vanhin sisko virnisteli: 'Kuulkaa, kuinka taattoansa palvoopi pahainen ukko! kumma kun se ei kuperru nurinniskoin pois, polulta.' Nauru kaikui, metsä raikui turhantuhmasta jutusta. Makasipa metsätiellä tammi myrskyn taittelema, oudonsuuri ontto runko loikoi sammalten sisässä, Osseo kun tuon näkevi päästi tuiman tuskanhuudon syöksyi sydän-ontelohon. Työntyi kuiluhun tyvestä mies vanha, ruma rutukka leimahtipa latvapäästä uros, uljas nuorukainen, pitkä, kaunis ja verevä. Niin Osseo muutettihin nuoremmaksi saatettihin. Vaan voi Osseon omoa, Oweeneeta uskollista! Oudoksi Oweenee muuttui, vallan vanhaksi, rumaksi, ämmäksi ikäkuluksi, kepin kanssa kulkevaksi. Nauroi siskot miehillensä että metsikkö kajahui joukon tuhmasta melusta. Eipä Osseo hylännyt vanhennutta vaimoansa, hiljemmin sivulle hiipi, kättä kurttuista puristi, kutsui häntä kullaksensa, puhutteli pulmuksensa, kunnes pääsivät pitoihin, wigwamihin istumahan, mi oli pyhitettynä itse Iltatähtöselle, tuolle naisten lemmikille. Näkyihinsä vaipuneena istui Osseo kemuissa, muut remusi riemullisna, eipä Osseo iloinnut, hylki ruuat, hylki juomat, eikä kuunnellut, puhellut, istui, ollen aatoksissa, silmin hellin, haaveksien ensin katsoi Oweeneehen, sitten tähtitaivahalle. Kuulipa sitten kuiskauksen kaukotähdestä tulevan, äänen mailta äärettyyden, hellän, sointuvan, matalan. Kuului ääni: 'Oi Osseo, poikaseni, rakkahani, taittuivat jo velhon taiat sinua sitelemästä; tule luokseni, ylene, syö'ös eestäsi evähät! ne on siunatut, lumotut, taikavoimalla varatut, ne sun hengeksi tekevät. Ei kupit ja kattilasi toiste puuta ja savea, kuppisi sun wampumista, kattilas helohopeiset simpukan sinipunaisna läikehtien välkkyköhöt. Naiset olkohot vapahat työn tukalan tuomiosta, lintuina livehtiköhöt, tähtösinä välkkyköhöt, tummina tulivaloina kuin ihanin iltarusko.' Minkä Osseo älysi, kuuli, setvisi sanoiksi, oli muille outo soitto, kaukolinnun lauleloa, whip-poor-willin viserrystä, valitusta Wawonaissan metsän harmaassa hämyssä. Alkoi sitten suuri kumma: Maja alkavi täristä, kohta tuntui se kohoovan, ilmoille yleneväksi puiden lehvien hämystä, latvaoksien ohitse tähtitaivahan valohon. Puukupit punertelivat näkinkenkinä somina, kodan kaikki ruotehetkin hohti kuin hopeavarvat, loisti tumma tuohikatto kuni siivet kuoriaisen. Osseo kun päänsä käänsi, yhdeksän on ympärillä sisarusta miehinensä lintuina moniväreisnä, mikä närhi, ken harakka, kuka rastas, kottarainen, kaikki hyppi ja viserti, sulkiansa suoristivat, höyheniä pöyristivät, pyrstöä pyristelivät. Vain Oweenee, nuorin sisko muuttumatta, äänetönnä istui vanhana, rumana, katsoi muita murhemielin. Osseo ylös pälyen päästi toisen tuskanhuudon, kuten tuonnoin metsätiellä luona tammen taittunehen. Heti vaimon vanha muoto muuttui nuoreksi, somaksi, vaihtui verhonsa räsyiset kärpännahkaturkiksiksi, välkkyi sauvansa somana hopeaisna höyhenenä. Taasenkin maja vavahti, syöksyi ilmojen lävitse kautta pilvien, sumujen loistehesen taivaisehen, Iltatähtehen laseikse, hiipi kuin höytyvä lumelle, lehti aalloille aleten, untuva vetehen vierren. Osseon isä iloiten heti tervehti tulijat, hän, vanhus hopeahapsi katsehin vakavin, hellin sanoi oitis: 'Osseoni, poikani, hopeinen häkki koreoine lintuinensa ripustaos riippumahan wigwamisi pieluksehen.' Häkin hän ovelle kiinsi; siitä astuivat sisälle kuullen Osseon iseä, Iltatähden ruhtinasta, kuin hän virkki: 'Osseoni, olen säälinyt sinua, nuorentanut, kaunistanut, Muutin vaimosi sisaret miehillensä lintusiksi, kuin he pilkkasi sinua vanhan miehen haamussasi, nähnehet ei nuoruuttasi, tunteneet syömmes tulta, Oweenee vain uskollinen lempi, ymmärsi sinua. Vasemalta välkehtivän sumun siintävän sisässä elelevä häijyhenki kaukotähden kainalossa, kateinen Wabeno-noita, mi sun muutti vanhukseksi. Vältä sattumat sätehen joita hän sieltä heittelevi; nuo ovat taikanuoliansa, joiss on tenhot loihtimansa!' Monta vuotta rauhallisna Iltätähdellä eleli Osseo isänsä kanssa, monta vuotta linnut lauloi wigwamin oven ohella hopeaisessa häkissä. Ja Oweenee uskollinen pojan synnytti pätevän, kaunihin kuni emonsa, urhokkaan kuni isonsa. Poika kasvoi ja kehittyi, Osseo hyvillämielin laati hälle jouset, nuolet, aukasi hopeisen häkin, emot laski valloillensa, tädit lentohon lähetti, linnut kiiltohöyheniset maaliksi matalan miehen. Linnut ympäri livehti, lauluin tähden täyttelivät, ilon ja vapauden virsin, lumosivat loistollansa, sulkiansa pöyhistellen, kunnes poika, pieni kyttä kohta jousen jännitteli, lennätti nopean nuolen, joka linnun loistosiiven haavoitti, alas pudotti. Näkyi kumma kuulumaton: Linnun loistavan sijasta nainen nuori, nuolirinta kohta ilmestyi etehen. Vaan kun vuotavi verensä Iltatähdelle pyhälle, silloin taittui taian mahti, luopui jo lumojen voima, tuo peloton jousiurho aivan äkkiä älysi vaipuvansa, painuvansa läpi pilvien, sumujen, kunnes viimein vihreälle saihe saarelle somalle Gitche Gumeessa isossa. Nähtihin korean karjan, linnut loistavat, tulevan, liidellen kuin syksyn lehdet saarelle samoa tietä. Vieri wigwami hopeinen, katto kaunis välkkyväinen kuni siivet kuoriaisten. Tuli kuin tuulen kantamana, saapui, saarelle vajosi, tuoden Osseon ohella uskollisen Oweeneenkin. Sitten linnut muodon muutti kuolevisien kuvahan, mut ei muuttaneet kokoa, jäivät kaikki pikkusiksi, puk-Wudjie-kääpiöiksi. Hauskoina kesäisnä öinä, Iltätähden loistaessa käyvät he käsikädessä karkeloiden kalliolla, hietikolla hipsutellen. Kesäiltojen hämyssä vielä wigwami hopeinen siellä välkkyvi somasti, kuulevi kalastelija iltatähtien valossa tanssijain iloiset äänet." Kunpa taukosi tarina, pääsi päähän ihmejuttu, juhlallilisnapa Iagoo. katsoi kaikkia, lisäten: "Tunnen suuria uroita, joit' ei kansansa älyä, pojat pilkaten puhuvat, ikämiehet irvistellen; onpa pilkkakirvehille oppi Osseon jutusta." Vihkivierahat imehti, kuullen kummoa tarua, naureskellen ja kehuen, keskenänsä kuiskutellen: "Lie hän itse urho ylväs, muut muka tätiä tässä, enoja erehtyviä." Sitten lauloi Chibiabos soinnuin hellin ja suloisin, raskasmielisin sävelin, lauloi immen vaikerruksen Algonquin-rakastetulle: "Aattelenpa armastani,[9] muistan rakkahaisintani, häntä syömmeni halaapi, mun Algonquin-armastani. Rakkahin erotessamme pani helmet kaulallani, valan valko-wampum-merkit, mun Algonquin-rakkahani! Kuiski käyvänsä keralla tuonne synnyinseudulleni, pyysi päästä seurassani, mun Algonquin-rakkahani. Kaukana — sanelin hänelle, kovin on kaukana kotini, etäällä elosijani, mun Algonquin-rakkahani! Kun ma katsoin jälkehensä ikävin erotessamme, silmät seurasi minua mun Algonquin-armahani. Päällä kaatun kuusen rungon, haaralla vesihakosen, siellä seisoi armahani, Algonquin, rakastettuai. Aattelenpa armastani, muistan rakkahaisintani, sua syömmeni halaapi armahani, mun Algonquin!" Näin oli häät Hiawathalla, tanssi Pau-Puk-Keewis'illa, Iagoon oli ihmejuttu, Chibiabosin sävelmä. Niinpä loppui häät hupaiset, vieri vierahat kotihin, onnehen jäi Hiawatha yön ja armahan keralla.

XIII

Maissipeltojen siunaus.

Laula, oi Hiawathan laulu sen jälestä seuranneesta onnesta Ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisassa! salat laula Mondaminin,[10] maissipeltojen menestys! Haudattu sotainen kirves, kuopattu sotakurikka, kaikk' asehet alla mullan, sotahuudot unholassa, rauha kansojen välillä. Miehet metsissä samosi, tuohipursia tekivät, ampuivat majavat, peurat, vetivät kalat vedestä. Naiset rauhassa sokerin vaahterasta valmistivat kokosivat villiriisin, parkitsivat metsännahkat. Loisti ympäri kyleä maissipellot mahtavina heilui sulat Mondaminin, silkkisuortuvat värehti, hyvin kasvoi kaunis vilja. Naiset kylvivät kevähin pellot laajat ja satoisat Mondaminin peittelivät, riisuivat taas syksyn tullen kuoret keltaiset sadolta kuten neuvoi Hiawatha. Kerran kylvännän jälestä, maissin maahan peitettyä virkkoi viisas Hiawatha, Minnehahalle puheli, neuvoi nuorta vaimoansa: "Viljapellon varjeluksi vedä yöllä ympärille taikapiiri suojukseksi ruostehelta, hyönteisiltä Ja Wagemin-varkahilta, Paimosaideilta pahoilta. Yön hämyssä hiljaisessa pimeyden peittehessä Nepahwin, unelan ukko ovet kun on kiinni pannut, ettei kuule korva herkin, tai tapoa silmä tarkin; hiivi hiljaa vuotehelta, pukimesi pois pujota, kierrä pellot kylvämäsi, pitkät pientaret kävele, hapset vainen harsonasi, pimeys pukimenasi. Siten vainiot vaotut[11] hedelmöivät herttaisesti, jälki armas askeleisi, taikaympyrät tekevi suojaksi tuhon tulolta; ei astu mato alitse, ruoste, hyönteiset ylitse. Se suoja sudenkorennon, hämähäkin häätökeino, este oiva heinäsirkan, madon karvaisen manaus, Way-muk-kwanan, karhunkarvan, ukonkoirien kuninkaan!" Korpit puissa kornahteli, vaakkui nälkäiset varikset, Kahgahgee, kuningaskorppi mustan laumansa mukana. Nauroi nuo Hiawathalle, heilui metsä hirnunnasta, naurustansa katkerasta Hiawathan haastelulle. "Kuulkaahan" — he haastelivat "Hiawatha-taikuria!" Hiipi hiljainen hämärä, yö laski ylitse maiden, Wawonaissan murhevirsi kuului kuusikon takoa, Nepahwin, unelan ukko ovet kun kiinnitti majojen; silloin nousi Minnehaha, puvun päältä pois pujotti, pimeys pukimenansa astuvi arastamatta pitkin pellon pientaria, piirsi pyhän taikapiirin, pellon suuren suojusteli. Muut ei häntä huomannehet kauneutta keksinehet, yö yksin näöstä nautti, Wawonaissa yksin kuuli sydänsykkehen povensa; hämy heitti varman vaipan, pimeys pyhäisen peiton ett'ei kenkään kerskoaisi häntä nähneensä hämyssä. Aamulla, kun päivä alkoi, Kahgahgee, kuningaskorppi mustat korppinsa kokosi, kutsui vaakkuvat varikset jotka metsässä melusi, lentäen pelottomana Hiawathan viljamaille, Mondaminin haudan päälle. Aikoi, moiset, Mondaminin ylös haudasta harata, taian turhaksi tuhota, panna pyhän taikapiirin, Nauravan Veden vetämän aivan pilkaten pilalle. Huolellinen Hiawatha, aina valpas ja varova kuuli parven pilkkanaurun, puiden latvoista puhelun. "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle, "kuule, korppien kuningas, laitan teille lemmon läksyn, mi ei hetkessä unohdu!" Aamulla hän aikaisehen ansat pelloille asetti, pani pyydykset pahoille, itse painui piilosalle viereisehen viidakkohon, vartoi korppia, varista, vuotti närhin näpsimistä. Kohta ryövärit rymyllä riensi raakkuen, rähisten, tulivat kuin tuulen pyörre halmetta hävittämähän, maasta kynsin kaivamahan Mondaminin, maissiviljan. Hairahti hyvätkin rosvot, viejät viekkahat erehtyi, välttyi vaara silmiltänsä, kunnes kynnet kiinni jäivät, kunnes tunsivat tuhonsa ansoissa avuttomina. Pian piilosta pölähti Hiawatha hirvittävä; kamalata katsettansa korpit kaikki kauhistuivat. Hänpä oitis heilumahan, kuolonarmot antamahan; kurjat ruumihit ripusti ruo'on päihin roikkumahan pelloille pyhitetyille merkiksi kamalan koston, varkaille varoitukseksi. Yksin joukon johtolinnun, Kahgahgeen, kuningaskorpin, senpä päästi surmansuusta, panttivangiksi varusti, wigwamillensa kuletti, niininyörillä niteli[12] kiinni päähän kurkihirren. "Kuule, korppi!" — hän puheli, "ryöstöjoukon johdattaja, pahan alkuhun panija, sinutpa sitehissäni pidän panttivankinani, ollos hirmu heimollesi, varoituksena väkesi!" Niin jätti sydämmin synkin aamupäivän paistehesen korpin harjalle kotansa mielipahoin parkumahan. Riuhtoi rietas pintehissä, turhaan huusi heimoansa, vaatien vapauttansa. Kesän kukkean ajalla lietsoi lämmintä etelä, Shawondoseen suudelmia huulin lämpimin lähetti, maissi kypsyi ja kehittyi, kunnes seisoi kukkeana kellanvihrein pukimin; sulkinensa, töyhtöinensä loisti tähkät täyteläiset ompuista avautuvista. Silloinpa Nokomis-vanhus Minnehahalle puheli: "Nyt on syksy jo sylissä, villiriisit on kerätyt, maissi vallan valmistunut, korjuulle kokoontukaamme, pian painihin ruvetun, riisukaamme kaapu kaunis, sulat, töyhdöt Mondaminin, verho keltasen viherä!" Ilomielin Minnehaha lähti riemuiten majasta keralla Nokomis-muorin. Tuostapa tulivat koolle vaimot, neidot, nuorukaiset kultaviljan korjuusehen, maissin tähkäin kuorintahan. Tuolla metsän laitehella, tuoksuvaisten puiden alla, istuivat soturit, äijät, varjossa savuja veellen. Hetkin pitkin, äänettömin sieltä silmät seurasivat vaimojoukon häärimistä, nuorukaisten leikkityötä, impien ilonpitoa, nuo kun nauroi kuin harakat, närhinä räkättelivät, rastehina rallattivat. Konsa impi onnellinen löysi tähkän täyteläisen, välkkyvän, veripunaisen, kohta kaikki huutamahan: "Nushka! saatpa sulhon sorjan, kullan kukkean, verevän!" "Uh!" urahti ukkosetkin, varjostansa vastasivat. Mutta milloin nuorukainen taikka neito keksi tähkän ruostunehen, ränstynehen, käyräksi käpertynehen, kaikui taaskin naurut, laulut, kävi toiset mutkitellen vallan vanhusten tavalla liikaten ja loilotellen: "Wagemin, sä maissin viejä, Paimosaid, sä piilorosvo!"[13] Kaikui pellot naurelosta, kunnes korppien kuningas, Kahgahgee vihassa karjui Hiawathan wigwamilta; puissa, peltojen lähellä mustat ryövärit rähisi. "Uh!" urahti ukkosetkin, vastaellen varjostansa.

XIV

Kuvakirjoitus.

Tuumi kerran Hiawatha: "Kaikki kalveten katoopi, vanhat miehet muistoinensa, suuretkin sukutarinat; jäävät urhot unholahan, metsäretket mainioimmat, kaikki Mendain viisauskin, taito varma Wabenojen profeettojen ihmenäyt, Jossakeedien unehnat. Suurten suut jo surma sulki. Tuoni viisasten tarinat, kaikki väistyi kallis tieto polven poistuvan keralla, unhoittuvat ulkomuistot tiedosta tulevan polven, syntyvuoron vuottavaisen pitkässä pimeydessä, synkässä, sanattomassa. Taattojemme hautamerkit kaikki on kuvittamatta, eipä selvillä eroitus, Toteminsa tiedossamme, Kotka, Karhu tai Majava, ken heistä esi-isämme; tiedämme ne taatoiksemme, vaan ei varmasti eroa. Parhaiten pakina käypi miesten seisten vastatuksin, vallan on vaikea jutella etäisille ystäville; saavu ei salainen tieto viestin viejän tietämättä, hänpä voi sen häivytellä, saattoa sivulliselle." Noinpa tuumi Hiawatha, ajatteli yksinänsä, mietti metsässä kävellen kaiken kansansa hyveä. Värit koppoi kontistansa, maalit laukusta lateli, kirjaeli koivun kyljen, maalasi monet kuviot, ihmeiset, salaperäiset. Aatos kullakin kuvalla, sanoin piirrokset puhuvat. Ensiksi Elämän Herra, mahtava Gitche Manito — hän munaksi maalattihin, joka on kalto kaikkialle. — Suuri Henki kaikkialla — tuota tarkoitti kuvio. Mahtava Mitche Manito, Paha Henki kauhistava oli käärmeeksi kuvattu; Kenabeek, se Suuri käärme viekas, taitava, kavala, mateleva Paha Henki, — tuota tarkoitti kuvio; Valkoympyrä: elämä, tumma: kuoleman kuvio, kalat, ihmiset, elukat, metsät, vuoret, järvet, virrat. Suora viiva maan on merkki, päällä kaari: taivon merkki, päivää valkoinen välissä, siinä pilkut, tähdet: yötä; vasen piste: päivän nousu, oikealla: päivän lasku; päällä piste: puolipäivä, senpä alla aaltoviivat: pilvisäätä ja sadetta. Jalan jäljet wigwamille kutsun merkkiä olivat vieraille kokoutuville; ylöspäin verinen kämmen hävityksestä puhuvi, virkkavi vihollisuutta. Näytti näitä Hiawatha eessä kansan kummaksuvan kaikki merkinnät selitti, sanoi: "Hautapatsaitamme kaikk' ovat kuvuttomia, maalatkaa nyt merkit niihin, jokainen kotikuvansa, oman heimonsa Totemin, niin että tulevat polvet Toteminsa tuntisivat!" Kohta merkit maalattihin; ken vainen vähänkin muisti, Toteminsa toimittivat, pannen hautapatsahasen päälle heimopäällikkönsä kullekin oman kuvion. Siinä Karhut, Kilpikonnat Porot, Kurjet ja Majavat maalatut ylösalasin, — merkki kunkin kuolemasta, kelle kuuluvi kuvio. Profeetatkin, Jossakeedit, sekä taikurit, Wabenot, myöskin Medat, lääkemiehet tuohelle, poronnahalle laativat he laulumerkit, kullekin oman kuvion, kuvat kummat ja koreat, oudot ja salaperäiset, jotka johtivat tajuhun loihdut ja lumouslaulut. Salamoivan Suuren Hengen välkky-valot taivahiset, Kenabeek, se Suuri Käärme, pystyssä verinen heltta ylös katse, luikerteli; päivänkehrä kuunteleva, kuuhut kuoleva, pimeten, pöllö, kotka, kurki, haukka, merimetso, taikalintu; kulki miehet taivahalla päättä, nuolten puhkomana, ylöspäin verinen kämmen; hautaliput, suur-soturit maata, taivasta pidellen. Kuvat moiset maalattihin tuohelle komean koivun, taikka päälle peurannahkan. Metsästys-, sotimislaulut, lääke- sekä loihtulaulut kaikki kuvin merkittihin, kullekin oma kuvio. Eipä jäänyt unholahan lemmenlaulelo ihana, somin taika tarvittaissa, kaiken mahtavin manaus, sodan uhkoa isompi. Näin sen merkit merkittihin kuvio sekä selitys: Ensin: seisova inehmo, heleimmän tulipunainen, se on lemmenlaulelija, merkiten: väri väkevä voimistaa mun yli muiden. Sitten: istuva inehmo, joka lauluja latovi taikarumpua takoen, sen selitys: kuule kaiku, äänekseni tää älyä! Kun tämä punakuvio seisovi majan sivulla, tuop' on merkitys kuvion: intohimon hehkuvaisen, salatunnelman tulessa vieren, istun vierellesi! Taas kuviot: mies ja nainen, seisoen käsikädessä, sormet sormien lomassa niinkuin liitos liikkumaton, sepä niille on selitys: näen syömmesi sisällön poskesi punastuessa. Seuraava on saaren neito, neito saaren keskustalla. Tuo selitys sen on laulun: Jos sa oisit kaukomailla, kaukosaaressa asuisit, taitaisin väkevin taioin, sydänlempeni lumolla luokseni sun luonnutella. Sitten neito nukkuvainen, lempijä lähettyvillä korvahan sen kuiskutellen: Vaikkapa vaelteleisit etäällä unien mailla, kuulet sinne lemmen kaiun! Oli viimeinen kuvista: sydän ympyrän sisällä, taikakehä keskuksessa; tuopa tarkoitus kuvalla: Eessäni sydämmes paljas, sillepä mä kuiskaelen! Niinpä viisas Hiawatha kaikki kansalle opetti, salamerkit, maalaukset, taidon kirjata kuvia tuohelle sileän koivun, päälle peuran valkovuodan, kylän hautapatsahille.

XV

Hiawathan valitus.