IX
Hiawatha ja Helmisulka.
Rantamalla Gitche Gumeen, Suuren Veden välkehtivän seisovi Nokomis-muori, sormellansa länttä kohti, punapilvien pihoja yli vetten viittoellen. Illan aurinko aleten sytti taivahan takaisen, kuin joukot pakenevaiset sotatiensä suojeluksi polttavat kuloa kentän. Kuuhut, öinen aurinkoinen idästä esihin syöksi, seurasi sotaista tietä, vieri polkua punasta, liekin loimu kasvoillansa. Niin Nokomis, vaimo vanha länttä sormella osotti Hiawathalle sanellen: "Tuollapa asuvi noita, Helmisulka, Megissogwon, asuu Wampumin Manito, henki riistan, rikkauden, vartioina kyyt tuliset, pikijärvi suojanansa. Voit sä nähdä Kenaheekit vonkeroitsevan vedessä, tulikäärmehet kamalat, nähdä mustan tervajärven taakse, kauas yltäväksi ruskopilven reunamille. Tuopa tappoi taaton multa kavaloilla tempuillansa, kun hän saapui kuusta maahan mua täältä etsimähän. Hänpä, velhoista väkevin, sumut nostavi noroista, suon sylistä surman usmat, rimpilöistä ruttotaudit, valkoiset hävityshöyryt, herjat myrkkyhengitykset, kuolinkuumehet kamalat. Ota jousi, Hiawatha, ota nuolet jaspispäiset, sotanuijas, Puggawaugun, rukkasesi, Minjekahwun, kaunis tuohikanoottisi, Mishe Nahman liukas öljy, jolla voitele venosi; siten surmasta sukellat, pois pääset pikivedestä. Kukista vihainen velho, kansa kuumeesta pelasta, jota horna hengittävi; kosta mun isäni surma!" Heti tuosta Hiawatha suorihe sotasopihin, lykkäsi venon vesille, tuohilaitoa taputti, lempipurrelle puheli: "Cheemauni, lemmittyni, syöksy aukeinta, syvintä, läpi käärmeiden kähyjen mustassa pikivedessä!" Riensi riemulla venonen ja se uljas Hiawatha lauloi sotalaulunsa, villiä surusäveltä. Keneu, suuri sotakotka, ilman lintujen isäntä yllä kirkasi kovasti vierren pilvien pihoja. Pianpa hän Kenabeekit, tulikäärmehet tapasi. Madot väylällä makasi, loikoi konnat kiemurassa, hännät vieritti viriä, heltat hehkuivat koholla, tuliusmat suista suitsi; ei yli yrittämistä! Vaan peloton Hiawatha heille huuteli sanellen; "Väistykääpä Kenabeekit tietä kunnoin kulkeani!" Vaan ne suuttuen, suhisten tuiskivat tulisin kielin: "Saa takaisin, Shaugodaya, luoksi vanhan Nokomisin pian astu, arkamieli!" Hiawatha kiukustuen saarnijousensa kohotti, ampui ankarat vasamat käärmekonnien sekahan. Min järähti jousen jänne, se ol' sota-, kuolinhuuto, minkä nuolensa suhahti, kuolin on laulu Kenabeekin. Loikoen verivedessä madot raatona makasi Hiawathan ympärillä, joka huusi riemuissansa: "Riennä, lennä lempipursi mustahan pikivetehen!" Nahman öljyllä hän sitten sivut purtensa siveli, että pursi liukkahammin liukuisi pikivedessä. Kaiken yötä venho vieri rapakossa roskasessa, pinnalla ikihomehet, limat, lumpehet likaset, täynnä ruohoa, rytöä; taival kolkko, kuutamoinen virvatulten tuikkehessa, haudan haamujen valojen, Tuonen miesten leiritulten. Kuu valaisi ilman kaiken, vesi mustana makasi, sääsket ilmassa inisi soittaen sotasäveltä, tulikärpäset tuhannet hääri harhasoihtunensa. Sammakko, Dahinda tuolla kuutamohon pään kohotti katsoi keltasilmillänsä, kohta upposi, urahti. Rääkkyen räme avara virsin vastasi tuhansin, Shuh-shuh-gah, sinervä kura, ruokorannalla julisti suuren sankarin tuloa. Niin uros läheni länttä, Megissogwonin majoja, Helmisulan maata kohti, kunnes kuuhut taivonrannan häntä katsoi kalpeana, kunnes aurinko yleten takaraivoa tapasi, hartioitansa halasi. Eessänsä yläntehellä keksi majan kiiltäväisen, majan wampumin Maniton, velholoista mahtavimman. Virkkoi vielä venhollensa, purtta eellehen usutti; sepä yltyen uhemmin, riensi, riemuiten hypähti, kunnes kukkien ylitse, yli ruokoisen ryteikön pääsi rantapenkerelle Hiawatha kuivin kengin. Nyt hän otti saarnijousen, painoi kaarta polvellansa vasten tannerta tasaisia, kihisi jäntehen kovalle, otti nuolen jaspispäisen, kohti velhon wigwamia nuolen laulavan lähetti, työnsi tuiman tervehdyksen, valtavimman vaatimuksen: "Käy esihin, Helmisulka, Hiawatha vuottelevi!" Tuli kiiltowigwamista Megisogwon, mahtivelho, uros suuri, hartehikas, tumma, hirveän näköinen, varattuna wampumissa, asehin asestettuna; maalattu kuin aamutaivas kellalla, sinipunalla, suuri kotkansulkaheltta häilyi laskien, kohoten. Tuli ärjyi ukkosena, halveksuen haukuskeli: "Hyvin sun tunnen, Hiawatha saa takaisin, Shaugodaya, astu arka naiselahan, joudu luokse Nokomisin, tahikka tapan sun siihen, kuten muinoin sun isäsi!" Vastasipa Hiawatha, ilman pelkoa puheli: "Ei sanoin sotia käydä, kielenpistoilla tapella, nuija riidat ratkaiskohon, nuoless' on urohon usko!" Alkoi tappelun töminä, koitos ennen kuulumaton, sotakotkien kokema; kesti se kesäisen päivän, ajan iltahan edeten. Eipä nuolet Hiawathan Wampum-paitoa lävistä, pysty ei iskut iskemänsä Minjekahwun-kintahilla, nujerra ei nuijan heitot vaikka kalliot hajoitti, taioitellun Wampum-paida silmut, suomut ei murene. Illan tullen Hiawatha haavoista masentuneena saarnijousehen nojasi; sotanuija sirpaleina rukkaset räpälehinä, nuolta kolmisen jälellä. Painui juurella petäjän, alle lehvien lepohon; naavat lehvillä levisi, kaarna oli käävin kaunistettu, kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji] peitti runkoa petäjän. Älysipä äänen moisen, tirskui tikka päänsä päällä: "Tähtää Megissogwonihin, pidä nuoli päätä kohti, tukan juuressa tuhonsa, suortuvissa surman paikka." Sulkanuoli, jaspiskärki heti vinhasti vilahti; Megissogwon kun kumarsi, kiven heittoa hepäsi, vasten kalloa vasama tukan juurehen jysähti ja hän hoippui, horjahteli, kuten piison aavikolla haavoitettuna hypähti. Yhä vinhemmin vilahti toinen nuoli toisen tietä, syvemmälle syöksähtäen kosketti kipeämmästi. Menehtyi jo Megissogwon, polvet vahvalla vapisi, niinkuin ruo'ot myrskysäällä. Kovimmasti kolmas koski, oli viimeinen vihaisin, Megissogwon maahan sortui, näki kummat kuolon silmät, silmät Paupukin palavat, pimeästä kutsun kuuli. Suisti surman suuren velhon Megissogwonin masensi Hiawathalle etehen. Kiitollinen Hiawatha Maman, lintusen mokoman, tikan, tietäjän tavoitti tuon suuren, suruisen männyn lehvältä, leposijalta; palkaksi parahan työnsä Maman pienen pääkkösessä höyhentöyhdön hurmehella värjäsi värilliseksi. Viel' on töyhtönsä punanen merkkinä hyvän tekonsa. Sitten Megissogwonilta pois nitisti wampum-paidan taistelunsa muistimiksi, voitonmerkiksi varasti. Jätti raadon rannikolle, pannen puoliksi vetehen, virui kasvonsa vedessä, hiekka jalkoja hiveli. Kenen, suuri sotakotka väijyi vaakkuen, meluten, teki yllä ympyröitä, laski, liikehti likemmä Wigwamista Hiawatha riisti velhon rikkaudet, Wampum-aartehet anasti, turkit piisonin, majavan, soopelin ja näädän nahkat, Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit, viinet helmin kirjaellut nuoline hopeapäine. Riensi riemuiten kotihin läpi tervaisten vesien, yli käärmeröykkiöiden, meni voitonmerkkeinensä, laski laulellen, iloiten. Vartoi kotivalkamilla Nokomis ja Chibiabos, vartoi Kwasind, mies väkevä sankaria saapuvaksi, laulajaa lähestyväksi. Kylän kansa karkeloiden, kaikki riemuten, remuten juhlan hurmassa julisti: "Hiawathalle ylistys, Helmisulan sortajalle, taikurin kukistajalle, taikurin, mi taudit tuotti, soilta kuoleman kuletti, surman usmasta usutti." Mieluisa ol' Maman muisto Hiawathalle alati; osoitteeksi ystävyyden piipunvarren hän varusti tupsulla tulipunalla heltasta tikan heleän. Vaan varat Megissogwonin, suuret sotasaalihinsa kaikki kansalle jakeli, ositti osin tasaisin.
X
Hiawathan kosinta.
"Mitä jouselle on jänne, miehelle sama on vaimo, vaikka miestä taivuttavi, käypi kumminkin perästä; vaill' on toinen toisettansa." Noinpa nuori Hiawatha mietti illat, tuumi aamut, päivät, yöt yhä uneksi, mielessänsä Minnehaha, Naurava Vesi ihana Dacotan tasankomailta. "Naios heimosta omasta!" Nokomis varoittelevi, "elä maailman kyliltä, vedä vennonvierahia! Kuin kotoisen lieden loimu, tytär on kotikyläinen vaikka yksinkertainenkin, tähden tuike, kuun kumotus toisen on kansan kaunotarkin." Koin Nokomis neuvoskeli; Hiawatha vastaeli: "Ellös kiellä, muorikulta! Hauska on tulosen loimu, tähden tuike mieluisampi, armahampi kuun kumotus." Vakavammin vanhus kielsi: "Elä kuhnusta kuleta, vedä vennon joutiota, joll' on kankeat kätöset, jalat jäykät, saamattomat tuo vaimo sukevasormi, kevytkenkäinen kuleta!" Hiawatha vain hymyili: "Tuollapa Dacotan maassa tytär on nuolien tekijän, Minnehaha mielitietty, impi kaikista ihanin; tuonpa tuon ma wigwamiisi, käskyläiseksi kuletan, kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi!" Nokomis yhä epäsi: "Tuo elä tupahan mulle vierasta dacotain naista, ylen on dacotat tuimat, käy vainot välillä meidän, kaunat mielissä kytevi, aueta voi vanhat arvet!" Hiawatha naurahtavi: "Siin' on syytä, jos ei muussa naida neitonen Dacotan. jotta vainot vaimeneisi, katoaisi vanhat kaunat, paraneisi vanhat haavat, heimot liittyisi likemmä!" Sitten lähti Hiawatha, taivalti Dacotan maille, maille naisten kaunokaisten; astui kautta numminiityn, metsien mitattomien salon hiljaisen hämyssä. Taika-mokkasiineillansa astui virstan askeleella; taival tuntui pitkistyvän, aatos eellä askelitten. Niin hän vieri viipymättä, kunnes kuuli kosken naurun, kuuli kuohun Minnehahan vetävän salon salahan. "Soma on sointu!" hän saneli, "ääni armas ja vetävä." Tuolla lehdon liepehellä, varjon, paistehen välillä polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma] eivät häntä huomannehet. "Kanna!" kuiski kaarellensa, "satu!" nuolelle saneli, laski nuolen lentämähän rintahan pukin punasen. Olalle otuksen heitti, kiiti tietä kiihkeämmin. Wigwaminsa kynnyksellä dacotain eläntämailla istui vanha nuoliseppo, jaspiskärkiä näversi, valkopiitä valmisteli. Minnehaha, maan valio, immyt kukkea, ihana, istui vierellä isänsä kaislamattoa kutoen; vanhan mieli mennehissä, tulevissa nuoren tuumat. Mietti vanhus muinoisia, kuin hän nuolilla nujersi, piisonit ja peurat kaasi Muskodaylla, niittymailla, hanhet lennosta tapasi, Wawat siiviltä vajotti; muisti muinaiset soturit jotka hältä nuolet nouti, ilman ei tainnehet tapella Ah! ei löydy nyt eneä maassa moisia uroita, akkoja nykyiset miehet, kielin käyvät kiistojansa. Mietti neito metsämiestä, toisen heimon nuorukaista, kerran kun aamuna keväisnä saapui nuolen noudantahan. lepäeli wigwamissa, poistuessa pitkin silmin taakse tarkkasi ovelta; kuuli taattonsa kehuvan rohkeaksi, viisahaksi. Vieläköhän tuo tulevi täältä nuolen noudantahan! Käsi hervahti matolle, ruskosilmänsä uneksi. Heidät mietteistä herätti askel ja risun risahdus. Hikiposki Hiawatha — peura oikoisna olalla — vierähtävi viidakosta aivan äkkiä etehen. Nosti vanha nuoliseppo työstä katsehen vakavan, nuolet syrjähän sysäsi, pyysi käymähän sisälle, virkki, vastahan kohoten: "Terve tullut, Hiawatha!" Nauravan Veden etehen Hiawatha kuorman heitti, peuran seljästä pudotti. Neitonen kudoksestansa käänsi katsehen hänehen, ääni vienosti värähti: "Terve tullut, Hiawatha!" Maja oli väljäksi rakettu peuran valkeista nahoista, dacotain jumalankuvat oli verhoihin kuvatut. Korkea oven kamana, tuskin sulkia lupasi Hiawathan astuessa, miehen mennessä majahan. Nousi maasta Minnehaha, Naurava Vesi kohosi, mattonsa sivulle siirsi, ehätti etehen ruuat, vettä vihkaisi purosta; ruuat on kivikupissa, lehmustuopissa vetonen. Kuunteli kun vieras haastoi, tuumat taattonsa tajusi, ei vain itse ääntä virka, tartu juoksuhun tarinan. Kuuli kuin unessa ollen Hiawathan haasteilla, kun hän kertoi ja pakisi Nokomisista, se kuinka hänet hoiti, kasvatteli, kertoi Chibiabosista, väkevästä Kwasindista, rikkaudesta, runsaudesta, onnesta ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisessa. "Jälkeen viikkoisten vihojen verivainojen perästä, kansoilla on kaunis rauha ojibwain, dacotain mailla." Sitten jatkoi Hiawatha, tarina vakava vieri: "Että säilyisi sopumme, kädenlyönti kiintiäisi, sydän syömmehen sulaisi, antaos aviokseni Minnehaha, maan valio, dacotain ihanin impi!" Tuosta vanha nuoliseppo hetken viipyi virkkamasta, veti verkkahan savuja, katsoi ylpeesti urosta, hellin silmin neitoansa, sitten vastasi vakaasti: "Kuin haluat, Minnehaha? Anna syömmesi sanella!" Naurava Vesi ihana seisoi herttaisen somana, ei halukas eikä vasten, käyden vierelle kosijan; kuiskasi Hiawathalle, kasvoille veren kohoten: "Seuraan, mieheni, sinua!" Niin kosien Hiawatha, voitti impyen ihanan, sai sepon sydänkäpysen, tyttären Dacotan maasta. Sitten matkusti majasta, Naurava Vesi mukana, kulkivat käsikädessä läpi metsän, kautta niityn: jäipä vanhus seisomahan yksin wigwamin ovelle. Kuulivat he kulkiessa, kuinka koski Minnehahan heille kaukoa kohisi: "Jää hyvästi Minnehaha!" Siitä vanha nuoliseppo taaskin työhönsä rupesi eessä oven aurinkoisen, tuumi tuossa itseksensä: "Niin menevät tyttäremme, rakkahamme, vaalimamme, kun on vanhalle varaksi juuri joutunut tueksi, sulho sulkatöyhtöinensä ruokohuilua huhuten saapi soitellen kylähän, viehkeintä vihjoavi; saapi neito seurallansa, vierren vierahan mukana." Hauskapa kotihin kulku metsissä mitattomissa, yli vuoren, kautta niityn, joen poikki, rotkon päitse. Lyhyeltä taival tuntui, huvalta Hiawathasta, vaikka vauhtia vähensi Nauravan Veden mukahan. Yli virran vaahtokuohun sylissä kuletti kullan, kevyeksi kuorman tunsi kuni höyhenen hatussa. Poisti estehet polulta, oksat siirteli sivuhun, teki yöksi lehväteltan havuvuotehen varusti, tulen kuivista kävyistä laitteli oven etehen. Kaikki tuulet myöten tuuli kautta kaiken taipaleensa, öisin unta vartioivat yllä taivallan tuloset. Kätköstä, kolossa tammen pilkisti orava, valvoi avosilmin lempiviä. Kaniini, Wahossa myöskin pois polulta puikkelehti, istuen kolonsa suulla — lerpalla etukäpälät katseli rakastuneita. Hauskaapa kotihin kulku! Lauloi linnut lemmenvirttä, rinnanriemuja visersi; Owaissakin onnitteli: "Hyvä on, Hiawathan kera puolison parahan!" Kultarintakerttu kuiski: "Hyvän sait, jalon tavotit, Naurava Vesi ihana!" Paistoi armas aurinkoinen, läpi lehvien puheli: "Lempi on, lapset, päivänpaiste, viha varjoa elossa, vuorottain on kumpaistakin; lemmitellen vallitkosi Hiawatha armastasi" Katsoi kuuhut taivahalta, majan holvasi hopein, kuiski heille: "Lapsoseni, yö lepoisa, päivä työläs, käskevä mies, nainen heikko, vaikka puolta vartioitsen, menen sittenkin mukana; kärsi, nainen, kohtalosi!" Noin he kulkivat kotihin. Niinpä saattoi Hiawatha Nokomisille majahan kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi Minnehahan, maan valion, Nauravan Veden ihanan, tuon dacotain kaunottaren maasta naisten kaunokaisten.
XI
Hiawathan häät.
Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis kaunis Yenadizze kuinka Hiawathan häissä tanssi, kuinka soittaja suloisin, Cbibiabos lempimieii lauloi lemmet ja ikävät; Iagoo, iso kehuja, kuin tuo kertoja tavaton kummat seikkailut saneli juhlan kuulun kunniaksi, hetken hauskaksi huviksi, vieraiden viihdykkeeksi. Ylenpä komeat kestit, häiksi hankkikin Nokomis: kupit kaikki lehmuksesta. valkoiset, sironsileät, häränsarviset lusikat, mustat ja sironsileät. Oli käsketty kyläjäs, pantuna pajukapulat, kutsumerkit kulkemahan. Kävi vierahat kokohon mahtavasti maalattuina, pulskasti puetettuina wampumvöin ja turkisvaipoin, loistavin sulin ja helmin. Ensin söivät sampikeiton, haukipaistin haukkasivat, Nokomisin pyydystämät, sitten söivät pemmikaanin kera puhvelin ytimen, repäsivät peuran reittä, selkäherkut piisonilte, keltakakut Mondaminin, vielä päälle villiriisit. [Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.] Hyvänsuopa Hiawatha, Minnehaha mielellinen, vanha, huolekas Nokomis ei murua maistanehet, palvelivat vierahia, ravitsivat rahvahia. Kun oli rahvahat ravittu, kohta ketterä Nokomis saukonnahkakukkarosta piiput nuo punakiviset tupakalla täyttelevi, ku oli kuorilla seatta, parkilla punapajujen, yrteillä ylen hyväksi. Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis tanssi meille hauskat tanssit, kiekuttele 'kerjäläinen' juhlan julkean iloksi, vierahien viihdykkeeksi'" Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis joutolainen, Yenadizze. kuuluisa kurintekijä, huimapäiseksi hoettu piirin keskelle pirahti. Kyvykäs oli kisoissa, lumikenkätanssit taisi, kiekot, pallot pyöritteli, pelit uskalti uhaten, missä miestä tarvittihin, malja-, nappulapelissä, luumunsydänleikkilöissä. Vaikka moittikin soturit, parjasivat pelkuriksi, peluriksi, joutilaaksi, vähät hän vääjäsi pilasta, vähät huoli haukunnoista, häntä naiset kun rakasti, impyset ihastelivat. Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura] pehmyt, valkoinen peräti, kärpännahkareunustalla, yltä, päältä helmet hohti; peurankoipisäärystimet kärpännahkareunustalla. Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura] kirjatut, helein helmin, harjaksilla kaunistetut, sulat päässä joutsenelta, ketunhännät kannoissansa kädessänsä sulkaviuhka, toisessa pätevä piippu. Pau-Puk-Keewisinpa naama viiruin hohti ja heloitti sinipunakeltasena. Valui otsalle hiukset, hajuheinin palmikoidut, kun hän huilujen helyssä, rumpuja rämistäessä joukon keskelle kohosi taitavasti tanssimahan. Ensin alkoi arvokkaasti, polki varpahin vakavin, eestakaisin taitavasti pehmein pantterin käpälin puiden varjoisten välillä siitä kiihtyen kovemmin pyöri piirissä, hyristi yli terästen vilahti, vieri, kierii wigwamia; ensi lehdet pyörtehenä, tomu tuulena perässä. Siitä rantoja ravasi, pursi pitkin hietikkoa, vieri niin kuin villikissa, somer kengissä kohosi, kieri hiekka kinterillä, lensi kuin lumi pyryllä, puhalti kuin puohtimessa; hiekan särkiksi hivutti,[6] kinoksiksi kiiätteli. Niin iloinen Pau-Puk-Keewis keikutteli "kerjäläisen", tanssin, juhlien huviksi, kunnes nauraen palasi, istui vierasten sekahan. Sittenpä Chibiabosta, Hiawathan ystävätä, sulavinta soittajata, laatuisinta laulajata pyyttihin pakisijaksi kumman laulun laulajaksi juhlan, kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi vieraiden viihdykkeeksi Lempeä Chibiabospa helähdytti soinnut hellät, soitteli syvin sävelin lemmen kaihot, kaipaukset; Hiawathaa silmäellen, Minnehahaa mielytellen virren vienoimman viritti: "Onaway! Oi rakkahani,[7] herää metsän kaino kukka, lintu arka aavikolta, joll' on katse kuin karitsan! Jospa soisit silmäyksen, oisin sangen onnellinen, kuni lilja aavikolla alla aamun kastehelmen. Suloinen on henkäykses kuni kedon kukkasien tuoksu aamuin, tuoksu illoin lehtien karisukuussa. [Syyskuussa] Vedä eikö mun vereni, sykähdä sinua kohti, kuni lähde aurinkoa kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa] Onaway, ilosydämin laulan sulle, vierelläni, kuni lehvät leyhkäväiset marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa] Kun liet, armas, angemieli, synkkä on sydämmenikin, kuni virran kuulas kalvo pimentävän pilven alla. Hyvin mielin kun hymyät, sydän synkkä kirkastuva kuin virinen virran kalvo, välkkyvä valossa päivän. Maat, vedet hymyelevi, hymyävi taivas kirkas, munpa hyytyvä hymyni, konsa et keralla liene! Itseä minua katso, katso, veri hehkuvainen! Oi heräjä, heräjä armas! Onaway, heräjä armas!" Niinpä lauloi Chibiabos lempi-, kaiholauluansa. Iagoo, kova kehuja, taitava tarinaseppo, Nokomisin vanha tuttu, katsellen kateisin mielin laulajan ylistelyä, keksi joukon katselusta, liikkehistä liiatenkin, tiesi heidän toivehensa saada kuulla kummat kaskut vallan huikeat valehet. Iagoo, kova kehuja eipä kuullut kamppailusta, ettei moista ois kokenut, uskonut urostekoa yli käyväksi omamsa, kertomusta kummallista, että ei enemmän tiennyt. Jos vain kuulit kerskuntaansa, häntä uskoa halusit, eipä toinen puolimäärin nuolta niin kauas lennättänyt, saanut saaliiksi kaloja, surmannut poron sukua, majavata maanitellut, pian juossut taivaltansa, syvälle sukeltanunna, ulapoita uiskennellut, tehnyt matkoja monia, nähnyt ihmeitä isoja kuin Iagoo ihmeellinen, taitava tarinaseppo. Niin tuli kuuluksi nimensä, sananparreksi satunsa, konsa kerskui metsänkäyjä taitonsa tavattomaksi, taikka suulla suurenteli sotatöitänsä soturi, varoitellen virkettihin: "Iagoo on tänne tullut!" Hänpä kätkyen koversi Hiawatha-poikaselle, laittoi rungon lehmuksesta, peuranjänteellä siteli, myöhemmin opasti miestä jouset, nuolet laatimahan, suorimahan saarnikaaren, nuolen tammisen tekohon. Nytpä häissä Hiawathan Iagoo, iso kehuja istui vanhana, rumana. Tuosta häntä pyydettihin: "Oi kerro, hyvä Iagoo meille joku outo juttu juhlan kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi, vieraiden viihdykkeeksi!" Iagoo heti lupasi: "Saatte kuulla kumman kaskun, oudon seikkailun sanelen tietäjästä, Osseosta, Iltatähtösen pojasta."