Kuulkaa kuinka Hiawatha paastosi sekä rukoili metsässä menestymistä! eipä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta ei, mahtavuutta eikä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Ensin hän wigwamin kyhäsi, laati metsähän majansa, lehtikuussa sen rakensi kevähänä kukkeana, siellä pitkän viikkokauden paastosi, näki näkyjä. Ensi paastopäivänänsä läpi lehdon hän vaelsi, näkipä närehikössä peurojen hypähtelevän, kaniinin kolossa keksi, kuuli Benan rummutuksen, tammenterhojen rapinan Adjidaumon askartaissa, näki kyyhkysen, Omemen mäntyhyn pesän teossa, Wawa-parven vaelluksen pohjan soille aukeoille, nuo kun liiti korkealla, vienosti valittelivat. Huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Toissa paastopäivänänsä kulkeissa joen kuvetta läpi niityn, Muskodayn näki riisin Mahnomoneen, näki mustikan, Meenahgan, mansikan myös, Odahminin, vielä viiniköynnöksenkin, Bemahgutin kiertelevän lepän lehvien ylitse tuorehine tuoksuinensa. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Saapui kolmas paastopäivä; istuipa hän mietiskellen rauhaisalla rannikolla katsellen veden kaloja. Hypähtipä sampi, Nahma, helminä pisarat pärskyi, kellui kouri keltaisena, särki hohteli hopeisna, näkyi hauki, Maskenozha, sekä silli, Okahahwis, krapu, Shawgashee kuleksi. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Joutui neljäs paastopäivä, mies lepäsi lehdeksillä majassa masentuneena haaveillen, näkyjä nähden, tuijotellen tummin silmin mahtavata maisemata, päivän väikettä vedessä, ihanuutta iltaruskon. Näkipä hän nuorukaisen kellanvihrein pukimin lähenevän, loistellessa iltaruskon ruusuhehkun; sulat varjosti somasti kultahapsikulmiaxisa. Kauan seisoi hän ovella Hiawathaa silmäellen säälillä, osanotolla muotoa masentunutta; sai viimein sanelemahan, Hiawathalle puheli: "Kaikki sun rukouksesi ovat kuullut taivahassa! Rukoillut sa muiden lailla etpä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta et, mahtavuutta etkä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Luotapa Elämän Herran laskeudun mä, Mondamin ystävä inehmon, saavuin sulle neuvonantajaksi, miten tuskan, työn avulla saavutat rukoilemasi. Nouse oksavuotehelta kerallani painimahan!" Uros uupunut nälästä nousi oksavuotehelta, tuli wigwamin hämystä iltaruskon hohtehesen, Paini kanssa Mondaminin. Ensi kosketus elosti voimat miehen voipunehen, rohkeus, elämän tarmo täytti toivolla olennon. Niin he kahden kamppasivat iltaruskon loistehessa; minkä jatkui taistelunsa, vahvistui sen Hiawatha, kunnes piiritti pimeys, kunnes kurki kulkustansa päästi suolla suuren äänen, vaikean valitushuudon tuskissa nälän tuhoisan. "Riittää!" Mondamin sanovi Hiawathalle hymyten, "tulen huomisiltanakin sua taasen koittamahan!" Ja hän poistui ja hävisi kuin vetonen maan rakohon taikka usma taivahalle. Huomannut ei Hiawatha kumppanin katoamista, jääden yksin uupuneena, allansa utuinen järvi, yllä tähdet vaappuvaiset. Illan toisen saapuessa, auringon alentuessa niin kuin hehkuva kekäle Suuren Hengen hiiloksesta vierressä vesihin lännen, Mondamin sai kohtelulle Hiawathan wigwamille. Ilmestyi kuin illan kaste äänettä, älyämättä ilman mailla matkatessa; muodon sai kun maahan koski, ilmassa näkymätönnä, kulkunsa käsittämätön. Kolmasti he kamppasivat ilta-auringon helossa, kunnes taaskin kurki suolla päästi pitkän nälkähuudon Mondaminin kuultavaksi. Kaunisna hän seisoi tuossa kellan vihrein pukimin, sulkaseppel otsallansa läikkyi läähättäessänsä, hikikarpalot heruen päilyi päällä kastehena. Ja hän huusi: "Hiawatha, urhon lailla oot otellut nähdessä Elämän Herran, hänpä sulle voiton suopi!" Sitten virkkoi: "Huomennapa meill' on viime painipäivä, sulla viime paastopäivä, silloinpa minut sä voitat! Laita vuode maatakseni, siinä huuhdella satehen, päivän kyllin paistatella; kellanvihreät pukimet, sulat riistäös minulta, Pane maahan maatakseni, pelto päälle pehmittele. Ällös vierahan kätösen anna untani pilata, madot, rikkaruohot poista, korppi, Kahgahgee pois estä, häädä häiriön teosta, huolla, valvo, vartioitse, kunnes virkoan, kohotan pääni päivänpaistehesen!" Niin hän virkkoi ja erosi. Rauhoin nukkui Hiawatha; kuuli sentään Wawonaissan, whip-poor-willin valituksen katon harjalta kotansa, kuuli äänen Sebowishan, puron kuohuvan puhelun, tuumat kanssa tumman metsän, kuuli oksain huokaukset, kun ne keinui hiljallensa yötuulen ohitse mennen; vienot, kaukaiset puhelut kaikui korvahan unessa rauhassa levätessänsä. Joutui huomen, paastopäivä seitsemäs Hiawathalle. Silloinpa tuli Nokomis, ehätti evähinensä vaatien ja voivotellen, peljäten pahan perivän, nälän miehen näännyttävän. Mies ei koske, maista, tuumi vain: "Nokomis, vuota, Konsa päivä painunevi, yöhyt seudut ympäröipi, Shuh-shuh-gah kun suon selältä päältä rimmen raikahuvi päivän päättehen sanovi!" Itkien meni Nokomis kotihin, kovin peläten Hiawathan herpoavan, Paaston päättyvän pahasti. Istuskeli Hiawatha vuotellen väsynehenä Mondaminin saapumista, kunnes varjot viittilöivät yli kenttien itähän, lännen aurinko aleni, kelluen meren selällä kuni syksyn keltalehti vierivi, ulapat uipi siellä keinuen, kadoten. Katso, nuori Mondaminpa kiiltävine kutrinensa, kellan vihrein pukimin sulin somin, loistavaisin seisovi jo kynnyksellä, viittovi: lähemmäs käyös! Niin kuni unissa käypä, kalpeana, kuihtuneena, vaan muutoin masentumatta Hiawatha wigwamista tuli, käyden painisille. Maa ja taivas ympärillä pyöri yhtenä keränä, sydän rinnassa läpätti niinkuin verkossa vedessä sampi, silmiä repien; taivonranta tulta hohti, sata auringon keheä näytti katsovan kisoa. Äkkiä, odottamatta yksin seisoi nurmikolla Hiawatha, huohottaen ankarasta paininnasta. Elotonna eessä hällä maassa voitettu makasi hengettä, hajallahapsin, revityin sulin, pukimin, päivyen pimentyessä. Voittoisa Hiawathapa kuopan käsketyn tekevi, riisui verhot rikkinäiset, sulat yltä Mondaminin, hänet hautasi hyvästi, pellon päälle pehmitteli. Taaskin kurki kulkustansa kaihoisilta kankahilta, suruisilta suonseliltä vierähytti tuskanvirren, parkaisi pahan sävelen. Sitten läksi Hiawatha Nokomisin wigwamille. Siten päättyi pitkä paasto, loppui viikko vaivaloinen. Eipä jäänyt unholahan painopaikka, kiistakenttä, jäänyt ei hauta hoitamatta, missä Mondamin lepäsi alla paistehen, satehen, missä sulkansa, pukunsa ilman alla vaalenivat. Huolellisiin Hiawatha haudan hoiti, vartioitsi, tumman mullan mullosteli, kitki, hyönteiset hävitti, Kahgahgeen, kuningaskorpin pilkkahuudoin pois pelätti. Jopa viimein vehryt vihne alkoi nousta alta mullan, toinen, kolmaskin kohota. Niinpä kesän eestyessä seisoi maissi mahtavana kiiltävine kaapuinensa, pitkin, keltasin hiuksin. Ihastuen Hiawatha huusi: "Jalo Mondaminpa se on, ystävä inehmon!" Sitten nouti Nokomisin kera kerskurin Iagoon kasviansa katsomahan, näille jutteli näkynsä, painit, voittonsa; pakisi kasvistansa, lahjastansa, iki eineestä inehmon. Myöhemmin kun syksy muutti lehdet pitkät keltasiksi, jyvät pehmeät, mehuisat keltahelmiksi koviksi, kokosi hän kypsät tähkät, kuori lehdet kuihtunehet, riisuen kuin painijansa; ensi juhlan Mondaminin vietti, kansoille julisti Suuren Hengen uuden lahjan.

VI

Hiawathan ystävät.

Hiawathalla on kaksi likimmäistä liittolaista, ylimmäistä ystävätä, joiden kanssa hän jakavi elonsa ilot, ikävät: Chibiabos, soittoniekka, sekä mies väkevä: Kwasind. Yhdistipä ystävykset polku ruohon peittämätön, eikä kierot kielikellot, rollit ja valehtelijat sopumieltä sotkenehet, rakkautta rikkonehet, vaan he aina myötämielin, suosiolla suunnitellen neuvotteli, tuumitteli Ihmisheimojen etua. Paljon myöskin Hiawatha piti Chibiabosista, laulajasta luontevasta, sulosointujen seposta. Mies oli kaunis, mieli puhdas, luonne uljahan urohon, sydän herkkä hennon naisen, notkea kuin viidan vitsa, arvokas kuin sarvipeura. Kun hän virtensä viritti, kävi kohti miehet, naiset, sai kyläjäs kuulemahan, soitto sielut innostuit, sävelin suli sydämet. Huilut ruo'osta rakensi, pillit pehmeäsävelet; pysähtyi puron lirinä, Sebowisha seisatteli, linnun laulut lakkasivat; oravakin, Adjidaumo heti heitti raksutuksen, jäi jänökin kuulemahan soittoa soman makuista. Seisattuen Sebowisha sanovi: "Oi Chibiabos, opettaos aaltoseni sävelinä soilumahan vienon virtesi tavalla!" Sinilintunen, Owaissa virkahti kateisin mielin: "Neuvo mulle, Chibiabos, virret kummat, villit, hurjat, raivosäihkyiset sävelmät!" Opechee ilolla pyysi: "Opeta, oi Chibiabos minulle sulosävelet, laulut armahat, iloiset!" Wawonaissa myöskin vaati nyyhkien: "Oi, Chibiabos, virka mulle murhevirret, kaihon ja surun sävelet!" Luonnon äänet sointujansa lainasivat laulustansa, syömmet ihmisten sulivat sävelistä taikasoiton, sillä hän viritti virret rauhasta, vapaudesta, kertoi kauneuden tarinat, lauloi kaikki lemmenkaihot, kertoi kuolosta, elosta Tuonensaarilla somilla, asunnoilla autuaitten, Ponemahn alustamailla, tulevaisessa elossa. Rakaspa Hiawathalla oli ystävä ylevä, lempimieli Chibiabos, tuo suloisin soittajista, paras laulajalajia; lempimieli, tenhokieli välit rakkahat rakensi. Rakaspa Hiawathalle oli myös väkevä Kwasind, kuolevaisista väkevin, urho, miesten ensimäinen; voiman ja hyvyyden vuoksi hän oli rakas toveri. Olipa Kwasind-nuorukainen: veltto, tuhma ja uninen, väisti lasten leikkilöitä, ei konsa kalalla käynyt, ei mennyt erän hakuhun, eli yksin ja erossa, piti aina pitkät paastot, haltiaansa haastatteli, maanitti Manitoansa. "Laiska Kwasind", äiti virkkoi, "kun et auta askareissa, kesät metsissä maleksit, jouten kiertelet ketoja, talvet kaiket kyyröttelet wigwamissa hiiloksella, kun minä kalassa käyden paukkuvilla pakkasilla jäitä rikki ryskyttelen, yksin verkkoja vetelen. Märät verkot on ovella valumassa, jäätyvänä, mene, väännä ne, vetelys, käännä päivän kuivatella!" Nousi poikanen porosta, kömpi töille kiistämättä, matkasi ulos majasta, ovenpielestä punalsi jäätyvät, vetiset verkot, väänsi nuo kuin heinävihkon, rihmat rikki rauskahutti; mitä koski, kohta mursi, voima vallaton käsissä. Taatto lausui: "Laiskurista metsän käynniss' ei apua, kosket jousta, kaaren poikki, nuolet rikki ripsahutat; tule kumminkin keralla, saatat saalihit kotihin!" Kulkivat puron kuvetta alas kautta kaidan rotkon, piisonin ja peuran tietä, liki rantaliejukkoa, kunes kulkunsa pysähtyi keloihin kupertuneisin, juuttuneihin juurakoihin, jotka tiensä tukkesivat. Taatto tahtovi takaisin, tuumi: "Tukkien lomitse mahdoton on mäyrän mennä oravan ylitse päästä." Istui ukko miettimähäu, pisti tulta piippuhunsa. Ei ehdi panos poroksi, kun on polku puhdistettu, Kwasind vahvoilla käsillä puita purki, murron särki, niinkuin nuolet männyt mätti, seipähinä seetripuutkin huiski helposti sivulle. Niityllä kun nuoret miehet kirmaten kisaelivat, virkkoivat he: "Kwasind, laiska, mitä jouten sä jorotat, katsot kallion sivulla, tules, painiksi panemme, käyös kiekon heitäntähän!" Vastannut ei Kwasind, laiska, veikallensa kääntelehti, käsin tarttui kalliohon, kiskoipa kiven syvästä, hetken heilutti koholla, syöksi virtahan syvähän, paiskasi sen Pauwatingiin, kussa nähdähän kesällä. Kerran kanssa kumppaneiden purjehti hän Pauwatingin, virran vaahtoisan uroa, siellä Ahmeekin näkevi, majavain kuninkahankin, joka kuohuissa kuleksi, hyppyreissä hyökyvissä nousten, vaipuen vaelsi. Äkkiä, pakisematta Kwasind harppasi jokehen, paiskahtihe pyörtehisin, alle aaltojen vihaisten, matkaten majavan teitä, syösten saarien lomitse, kauan viipyen vedessä. Kauhistuen kumppaninsa huutelivat säikkyneinä: "Jää hyvästi Kwasind-veikko, emmepä elävin silmin nähne konsana sinua!" Mutta kohta mies kohosi voitonriemulla vedestä, hartioilla hauska saalis: rumis mahtavan majavan. Nää oli kaksi, kertomani, Hiawathan ystäviä: Chibiabos, soittoniekka, sekä tuo väkevä Kwasind. Kauan rauhassa elellen alttiisti, avosydämin paljon he puheli, mietti, suutatuksin suunnitteli ihmisheimojen etua.

VII

Hiawathan purjehdus.

"Anna mulle, koivu armas, joka kasvat juhlallisna virran vinhan rantamalla, anna keltatuohiasi! kevyen kanootin siitä, nopsan Cheemaunin laitan, purren purjehtiakseni, joka kelluvi joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka, kulta-ulpukka ihana. Laske vyösi vierellesi, vaippa valkoinen sivulle, ilman tuotakin tarennet, kun kesä jo kerkiävi, päivä lämmin läylentävi!" Noin puheli Hiawatha yksinäisessä salossa Taqwamenaw-virran luona, joen hyökyvän sivulla, lintujen ilosävelten lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä, aamun auringon heräten, päiväsilmän pälkähtäen, aivan kun sanoen hälle: "Katso Geezistä, minua, katso suurta aurinkoa!" Puu puheli haaroinensa aamutuulessa humisten, kärsiväisenä saneli: "Ota vyöni, Hiawatha!" Hänpä viilsi veitsellänsä alta oksien alinten, päältä juurien, tyveltä, kunnes mahla maahan juoksi; puuta pitkin piirrätteli, tuohen tuohalti lävitse, nyhti puusta nylkimellä, rungosta sen rikkomatta kiskoi kiilalla erohon. Sanoipa hän seetripuulle: "Anna seetri oksiasi, luovutappas lehviäsi vakaviksi valitetuksi pienoisehen purteheni!" Kauhun huudahtus humahti, kaikui vastuksen mutina tuosta kautta seetrin latvan. Latva kumminkin kumarsi kuiskaten: "Oi Hiawatha, ota, ota oksiani!" Hänpä otti seetrin oksat, karsi kaariksi kanootin, käänsi käyriksi hyviksi niinkuin kaksi jousenkaarta. "Anna juuresi, Tamarack, luovuttaos lehtikuusi rihmasäie-juuriasi kanootin sitoakseni, ettei vuotaisi venoni, kulkijata kasteleisi!" Lehtikuusi juurinensa aamuilmassa värähti, tupsujansa heilahdutti, surun huokauksin saneli: "Ota juuret Hiawatha!" Hänpä kaivoi kuusen juuret, repi säikehet syvältä, levitti lujasti tuohen, kehyksehen kiinnitteli. "Anna kuusi pihkojasi, anna palsami parahin purren saumat sulkeani, ettei vettyisi venoni. joki uittaisi urosta!" Kuusi rohkea, vakava oihki, voihki oksinensa, viittoinensa vaikerehti, sorisi somerna rannan vastaten valittamalla: "Ota paras palsamini!" Otti hän kuusen kyyneleitä, pihkan, palsamin anasti, jolla saumoja siveli veden vuotamattomaksi. "Anna mulle, piikkisika, anna hyvät harjaksesi, niistä nauha tehdäkseni, kaulavyöhyt kaunolleni, tuohon tähtöset povelle!" Sika onton puun sisästä katsoen unisin silmin äkin heitti harjaksensa, unimielisnä mutisten parran takkuisen läpitse: "Vie ne villat Hiawatha!" Heti hän harjakset kokosi, nuolet kiiltävät keräsi, värjäsi ne välkkyviksi sini-, punakirjaviksi juurten, marjojen mehulla. Kanoottiinsa kaunihiksi kultavyöksi ne kutovi, kokkahan sen kaulanauhan, tähdet rintahan ihanat. Niinpä tehtihin kanootti, tuohilaita laadittihin laaksossa, joen lähellä, metsän mieluisan povessa. Siinä yhtyi metsän henki, tenhotaikansa salainen, koivun keinuvan keveys, sitkeys sorean seetrin. Ja se keinuili joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka. kulta-ulpukka ihana. Hiawathalla ei ollut airoja aluksessansa, oli aatos aironansa, melanansa mielenjohde, toive tiensä suunnittaja. Sitten virkkoi Hiawatha Kwasindille vantteralle: "Auta veikkoni minua, siivoa joki soaistu, raivaile haot ja haitat!" Kwasind vierähti vetehen syöksyi saukkona jokehen, majavaisena sukelsi; oli vettä vyötäreihin, kaalaella kainaloihin, uida umpisukkelossa. Haot hän ylös harasi, käsin kalvoi hietasärkät, jaloin mullisti mutia, limaheinät lievitteli. Sitten laski Hiawatha Taqwamenawia pitkin, purjehti sen polvekkehet, matkusti syvät, matalat, samalla kun vahva Kwasind ui syvät, matalat kaaloi. Niinpä kulkivat kumuten joka pohjukan joesta, saaret, salmet soutelivat, pohjan puista puhdistivat, haot haudasta vetivät, hiekkasärkät siivosivat. vesiväylät väljentivät, turvaisaksi tien tekivät, kaikkien kulettavaksi aina asti lähtehiltä vetosehen Pauwatingin, Taqwamenaw-lahdelmahan.

VIII

Hiawathan kalastus.

Gitche Gumeelle isolle, vedelle kimaltavalle seetrinkuorisiimoinensa kalojen kuningas sananen, Mishe-Nahman ongintahan läksi yksin Hiawatha, läksi veikaten vesille kanootilla koivuisella. Läpi välkkyvän vetosen kalat kaunihit erotti silmin altansa syvästä, siellä Sahwa, keltasäyne välkehti säteenä päivän, rapu, Shawgashee myös siellä hämähäkkinä kuleksi, valkohiekalla vaelsi. Hiawatha siimoinensa istui purtensa perässä; sulissansa aamutuuli leikki, kuni ritvakuusen lehväksissä läikkyvissä. Istui laidalla orava, Pysty häntä hangan päällä, turkissansa tuuli leikki kuni aavikon kulossa. Paras pohjassa makasi, Mishe-Nahma, sampi suuri, hirveä kuningaskala; pyörteinä vesi pyrehti kiduksissa ja evissä, pyrstö pohjoa lakasi. Siell' oli sampi mahtavana vankoissa varustimissa: kilvet suojana sivuilla, levyt luiset otsallansa, joka paikka pantsaroitu piikkilaita-luulevyillä; oli vielä viiruteltu sotamaalilla somasti täplät tummat, merkit mustat, punakeltaset pukimet, taikka taivahansiniset. Niin se pohjassa makasi eviänsä heilutellen, venhon vierressä ylitse, Hiawathan huovatessa seetrisiimansa keralla. Huudahtipa Hiawatha, sanoi sammelle syvähän: "Käy täkyhyn, käykkäleuka, tartu Nahma nauhanpäähän, astu aalloista esihin, voimankoittohon kohoa!" Laski lankansa vetehen, väkäsyötin välkkymähän, istui kotvasen, odotti veden alta vastausta, viimein karjasi kovemmin: "Käy täkyyn, kalojen herra!" Hitahasti vetten hirmu eviänsä heilutellen ylös käänsi katsehensa oudostellen onkijata, kuunnellen melua miehen, kunnekka väsyen viimein siitä hauille hokevi, Maskenozhalle puhuvi: "Syö syötti hävyttömältä, poikki siimansa purase!" Kohta tunsi Hiawatha ongessa nykäsyn oudon, siitä siimoa veteli; pursi pystyhyn kohosi kuni turta koivupölkky; orava kurahtelevi, keulan huipussa kapahui. Halveksuen Hiawatha kalan nousevan näkevi: tuopa hauki, Maskenozha, mikä koukussa kohosi! Ja hän karjaisi kalalle: "Häpeä hävytön hauki, mokomakin Maskenozha. viisi moisesta välitän, kuningastanne haluan!" Heti hauki hämmästyen vaipui vaappuen vetehen. Sampi aurinko-kaloa, Ugudwashia usutti: "Tartu kerskurin täkyhyn. poikki siimansa purase!" Nousi veestä verkallensa kala, kumma, kuun näkönen, kohti koukkua kohosi, iski siitä siiman päähän, tarttui kiinni täysin voimin, vieri, vehtasi vedessä, tuohipurtta pyöritteli. Lainehti vesi vetelä, aallot aavalle levisi, keinui kaislat kaukorannan, kurjenmiekat kuuristeli. Hiawatha, nähtyänsä kalan nousevan ylemmä. valkokiekkonsa kohoovan, pian pilkaten puheli: "Esa! häpeä hävytön, Ugudwashsa vain oletkin, et saalis haluamani, kalojen kuningas kuulu!" Taas kala vetehen vieri, vaipui vaappuen syvähän. Taaskin tuosta sampi Nahma Hiawathan huudon kuuli, taiston vaadinnan tajusi, tuon turhan melun, metakan, kautta rantain mi kajahui. Sampi suuri suuttuneena pohjahiekalta hypähti, jännitettynä, vapisten kolisti varuslevyjä, välkkyen sotaväreissä ylös ampaisi äkäisnä, veestä lieskahti valohon, laajat leukansa levitti, nieli miehen pursinensa. Alas synkkähän syvähän huiskahti nyt Hiawatha, tuiskahti kuin tukkipölkky kosken kuohuvan kitahan, löysi luolasta asunnon, haparoi ylen hämillä, kunnekka pimeydessä tunsi sykkivän sydämmen. Iski tuota nyrkillänsä, viimalti vihanväessä; silloin Nahma tuskan tunsi, tärähti tajuttomaksi, vesi korvissa kohisi, vaivoissaan kun viehkuroitsi kera syöminen särkynehen. Hiawatha tuosta oitis käänsi purren poikkipuolin, ettei mahtavan mahasta vierisi vesiajolle, hukuksihin huiskahtaisi. Orava ovelin kynsin hilpeästi hommaeli, puri, kiskoi ja kurisi, kunnes pursi poikkipuolin käättihin kalan mahassa. Sitten hälle Hiawatha virkkoi: "Oi mun ystäväni, hyvin autoit ja ahersit, ota kiitokset minulta, nimi uusi sen keralla. Nyt sinut nimettäköhön, pojat aina kutsukohot: pystyhäntä, Adjidaumo!" Taaskin Nahma, sampi suuri korahti, värähti veessä, siitä oikeni, ajausi liki rantahietikoita. Hiawatha hinkalossa korvin tarkaten tajusi kalan kuulun kuolleheksi, rantamalle rauenneeksi, kyljen kyntävän kiviä. Taas kuuli kuhinan kumman, siiveniskuja satoja, kirkunan ja kilpalennon, petolintujen rähäkän, näki valonvälkähdyksen. Läpi Nahman kylkiluiden lokit katsoi kiilusilmin, katsoi Kayoshkit, kajavat; näki niiden tirkistykset, kuuli keskiset tarinat: "Kas, veljemme Hiawatha!" Nyt hän kiljaisi kovasti, hihkaisi hyvillä mielin: "Lintukullat, kuomaseni, löin, voitin kuningas-sammen, repikäätte nyt rakoja, aukkoja avartakaatte, noukin, kynsin kiskokaatte pimennosta päästäkseni! Tästä lähtien alati hyvät työnne muistetahan, 'Kayoshkiksi' kutsutahan, 'jalokynsijä' kyvykäs." Kilvan kalvoivat kajavat, nokkivat kalan kuvetta, kynsin kylkeä repivät, veräjätä valmistivat. Niinpä pääsi Hiawatha vaikeasta vankilasta, veden vellovan sylistä, vatsasta kalan kamalan. Seisten rantaäyrähällä, aivan wigwamin lähellä huusi hän Nokomisille, viittoi muori-vanhukselle, osottaen saalistansa, joka rannalla rojotti lintujoukon järsimänä. "Minä kaasin Mishe-Nahman. kuuluisan kuningas-sammen", saneli hän, "katso tuota, miten lintu-ystäväni, parahat pelastajani sitä syövät ja repivät! Ellös sä pelota heitä, anna kyllin atrioida, kunnes päivän päättyessä soille siirtyvät pesihin! Kanna sitten kattilasi, talviöljyä varusta!!" Vartoi muori yön tuloa, kunnes illan-kuu kohosi yli tyynien vesien, kunnes kylläiset kajavat juhlaruualta meluten iltaruskon hohtehessa lensivät leposijoille sarasaarille pesihin. Sai levolle Hiawatha, nousi töillensä Nokomis, aherrellen kuun valossa, kunnes aamu autereinen saattoi päivän kuun sijalle, kunnes nälkäiset kajavat sarasaarilta samosi aamu juhla-atrialle. Koko kolme vuorokautta vuoroin linnut ja Nokomis riisti rasvaista lihoa, kunnes kyljykset kuluivat, aallot luita huuhtelivat, kunnes kaikkosi kajavat, luusto rannalla rojotti.