Neljä tuulta.

Kunniakas Mudjekeewis! kehuivat soturit vanhat, kun hän riemuten palasi pyhä wampum-vyö mukana pohjatuulien tuvilta, valtakunnasta Wabasson, maasta valkoisen jäniksen. Varasti hän wampum-vyönsä, Mishe-Mokwan, tuon mokoman suuren karhun kaulanauhan, kun tuo kuulu kansan kauhu vaipui vuorelle unehen niinkuin kallio kamala, ruskopaasi sammaleinen, järkäle jäkäläturkki. Hiljakseen hän hiivittäysi konnan kynnen yltämille, kunnes sauhu sieramista kättä lämmitti läheltä. Mukavasti Mudjekeewis wampum-vyön pian pujotti yli korvan — kuulematta, sivu silmän — näkemättä, ohi kuonon — koskematta, sivu sieranten — hajutta, joista löyhki lämmin löyly vastahan varastajalle. Tuosta oitis Mudjekeewis yli päänsä pyörähytti kauhean sotakurikan, sotahuudon hurjan päästi, iski itse Mishe-Mokwan otsahan olan takoa. Kolahduksesta kovasta vuoriston väkevä otso voihki puolipyörryksissä, lailla vaimojen valitti, hoippui hontelin jäsenin, taipuen takasillensa. Mahtavana Mudjekeewis katsoi karhua pelotta, nauroi pitkän pilkkanaurun, kovin ilkkuen, ivaten: "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,[3] olit urho ollaksesi, lailla vaimojen valitat! Karhu, tiedäthän katala sukujemme suuret vainot; jopa sain nyt selvän voiton, suorin heimosi häviön! pakene, pahennus, kauas, metsävuorille vaella! Jos oisin sortunut sinuna, voihkisi en vaikerrellen, kuten nyt sä karhu kurja tuossa heimosi häpäset, itket lailla Shaugodayan, parut pelkurin tavalla!" Sitten taas hän nuijan nosti kumautti kurikallansa otsaluuhun Mishe-Mokwan, kallon rikki rauskahutti, särki kuin avannon jäähän norppanuotalla kalassa. Siten sortui Mishe-Mokwa, vuoriston väkevä karhu, kauhu kansojen kamala. "Mainio on Mudjekeewis!" joukko huutaen hälisi, "kunnia kukistajalle! Olkohon tämän jälestä länsituuli sun nimesi, ollos valtias alati tuulten taivaisten ylitse! Mainita ei: Mudjekeewis, vaan: Kabeyun, Länsituuli." Siten tehtiin Mudjekeewis taivon tuulien isäksi; itse piti länsituulen, toiset antoi lapsillensa: Wabunille itätuulen, etelän Shawondoseelle; armottoman pohjatuulen sai hurja Kabibonokka. Nuori, kaunis kaikin puolin, oli tuo valoisa Wabun, aamun armahan tekijä; hänpä se hopeanuolin kaiotti pimeyden kauas; hälläpä värin helein oli posket pilkuteltu, äänensä kylän herätti, kytät peurojen perähän. Kävi vaivaksi Wabunin, ikäväksi ilman mailla, vaikka lintuset liversi, kukat tuoksuivat tuhannet, metsät hartaina humisi, joet lempeinä lorisi; sittenkin sydän surevi yksin ollen taivahalla. Mutta aamuna eräsnä kylän kaiken nukkuessa, joen uoman usmapeiton harson lailla haihtuessa aamuauringon edestä, hänpä neitosen näkevi, alahalla astelevan, keltakukkia keräten. Aina aamun auertaissa kahli hänen katsehensa immyt sinisilmillänsä kutsuvilla, kiehtovilla; niinpä tottui toisihinsa kaksi ylen yksinäistä: taivon ylhäinen asuja, ahon armas astelija. Kosi korkeuden olento kukkanurmen kulkijata hymyllä, hyväelyillä, sulavimmilla sanoilla, lauluilla lumoavilla, vienoimmilla kuiskehilla lehdon lehvien lomitse, kunnes veti vierellensä, kääri punakaapuihinsa, nosti tytön tähtöseksi, vienosti väräjäväksi. Yhä käyvät yksin matkoin ilman pitkillä pihoilla Wabun sekä Wabun-Annung. Wabun kointähden keralla. Vaan hurja Kabibonokka otti ankaran asunnon tuolia jäävuorten välissä, kinoksissa kiljuvissa, valtakunnassa Wabasson, mailla talvisten jänisten. Hänpä syksyisin syleili punasiksi puiden lehdet, koivut keltahan koristi, löyhdytellen patjoistansa lumituprakat tuhannet, joet, järvet jäädytteli, lokin, lunnin lennätteli merikorpin, kurjen kanssa etelähän einemaille, Shawondoseen seutuville. Kerranpa Kabibonokka lähti lumilinnastansa jäisten vuorien välistä. Liehuivat lumiset hapset virran vyöryvän tavalla yli talvitanteritten etelähän entäessä. Sielläpä hän Shingebisin. Kuikan, löysi kaislistosta, kalakitkoja vetävän yli jäisten soiden, maiden, heimoistansa heittyneenä, ollen mennehet mokomat kauan sitten Shawondoseen. Karjaisi Kabibonokka: "Kenpä uhmin uskaltavi viivytellä viuhkoillani? kun jo lensi kauan sitten Shuh-shuh-gah, sinervä kurki pois jo vieri villihanhi, Wawa ammoin jo vaelsi, entivät etelän maille. Minä vieren wigwamiinsa. tuhoan tulensa kehnon." Yölläpä Kabibonokka vihan vimmassa ulisten kodan kierti nietoksilla, savuaukosta ävästi, ravisteli ruotehia, oviverhoja leputti. Eipä Shingebis pelännyt, sukeltaja suurin surrut. Neljä oli nöylkkyä varattu nuottamiehen nuotioksi, yksi kuukauden osaksi, kaloja evähiksensä. Miespä paistellen kaloja nuotiolla naureskeli: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Sydäntyi Kabibonokka, tuli tupruten sisähän. Shinsebis, sukeltelija tunsi hyiset henkäykset, vaan ei laulusta lakannut, herennyt ei nauramasta: korjasipa nuotionsa, hiukan hiilestä paransi, että kirkkahat kipenet lakeisesta leimusivat, hiipoen hiuslumia kallosta Kabibonokan. Tippui hiki hapsistansa, jäljet tuhkahan tulivat kuni konsana kevähin lumen suuren liuetessa alla puiden, räystähien kinokset koloille käyvät. Vilmeinpä Kabibonokan naurut, laulut lannistivat, kuuma kulmia pakotti, syöksyi ulos uksen tiestä, lunta tallasi lujasti, painoi jäitä paksummaksi. Sitten vaati Shingebisin paidatonna painimahan talvisilla tanterilla. Shingebis nyt sitkeästi talviyönsä taistelevi, paini pohjatuulen kanssa ihan ilkosen alasti, kunnes jo Kabibonokka läähätti läkähtyneenä, kuurat heltyi heikommaksi, hoippui, horjuen pakeni valtakuntahan Wabasson, maahan valkoisen jäniksen, Shingebisin laulaessa, pilkkanaurun pistäessä: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Shawondoseepa suvessa laiskana lihavin päivin eli ainaista keseä alla auringon etelän; joka vuosi vuorollansa pohjan pitkille perille lauman lintuja lähetti, hanhet, pulmut, pääskysetkin, Opeecheen sekä Owaissan, henki luontohon elämän, loi tupakat, viinimarjat, meloonit, monet hedelmät. Nousi sauhu piipustansa, täytti taivahan udulla, värähdytteli vesiä, tasoitti rosoiset vaarat, saapui aika armahainen, ihme-intiaanikesä kuuna tuona kirkasöisnä, autereisella ajalla. Veltolla Shawondoseella yks' oli elämän huoli, yksi ankea asia. Katsoi kerran pohjosehen. kauas aavikon ylitse. keksi siellä neidon nuoren ypöyksin seisomassa, hoikan, vehrytvartaloisen, kultakassasen, korean. Katsoi päivät kaihomielin hetket heltyvin sydämin, riehui rinta rakkautta, lempi sylkytti sydäntä impeä ihastellessa; ei vain jaksa jalka nousta miehen laiskan ja lihavan, kohottautua kosihin, käydä immen yltämille; hän vain katsoi kaihomielin tunnoin tuskanpolttavaisin tuota aavikon tytärtä. Kerran aamun auetessa, kun hän katsoi pohjoisehen keksi neidon keltakutrit valkeaksi vaihtunehen. "Ah! mun veli veikkoseni valtakunnassa Wabasson, sinä poika pohjalainen, vai jo neitoni varastit, noilla Pohjolan saduilla suositit sulottareni, laskit kourasi lumisen, kultakutrini anastit!" Siten kurja Shawondosee itki ilmahan surunsa; lämpöinen etelätuuli henki tuskanhuokauksin, yhä eestyen kulussa, kunnes ilmassa kuvasti hienot lumihiutalehet kuni unnut ohdakkeiden. Ja tuo päivänpäily-impi häipyi silmistä häneltä; eipä konsa Shawondosee nähnyt keltakutriansa. Olit narri Shawondosee! Eipä neito katsomasi, impi kauan kaivattusi, keltakukka aavikolla kesäkauden katsomasi, jolle huolin huokaelit. puhki rintasi puhelit, olit narri, Shawondosee! Niinpä neljä taivon tuulta, Pojat Mudjekeewis-taaton saivat kukin kulmallansa tilan taivahan talossa; itsellensä Mudjekeewis säästi lauhan länsituulen.

III

Hiawathan lapsuus.

Läpi himmeän hämärän, iltana unohdettuna ammoin jo alas putosi tuo kaunis Nokomis-nainen, täysikuusta maahan tänne vaimo lapseton valahti. Kun hän naistensa keralla leikki kerran keinuellen viiniköynnöskiikussansa, nainen muuan, mustamieli Kosti kiikun katkomalla hälle viikkoiset vihansa; suistui säikkyvä sulotar alas kaaren kannikalta päälle niityn, Muskodayn, kukkaisalle aavikolle. "Tähden lento!" kansa katsoi, "tähti taivaasta putosi!" Siinä niityn sammaleella, aavikolla aukealla, liljan lehtien välissä, kuun ja tähtien valossa tytön synnytti Nakomis, Wenonahksi hän nimitti esikoisen armahaisen. Tytär kasvoi ja kehittyi kentän liljojen keralla, nousi kuin näre norosta, hohti kuin hopeinen kuudan, loisti tähtenä lumoten. Epäsi Nokomis neittä, kielsi aina ja alati: "Oi on tyttöni omani, varo, kulta, Länsituulta, Mudjekeewista kavahda, elä kuule kuiskeitansa, jää elä yksin aavikolle liljoille lepeämähän, ettei tulis Länsituuli, toisi turmoa sinulle!" Ei hän ottanut opiksi varotusta vanhempansa. Länsituuli lämminhuuli hipsutti kevein kengin, hiipi illoin heinän päitse, kuiski kukat kuulustellen, löysi liljojen välistä ihanaisen impyensä, kosi hempein hyväilyin, kosi kielin kiehtovaisin, kunnes vienoinen Wenonah synytti pojan surussa. Siten syntyi Hiawatha, saihe ilmi ihmelapsi. Vaan tytärpä Kokemisin, Hiawathan hellä äiti kuoli, tuskihin tukahtui Länsituulen jättämänä, petollisen pettämänä. Kauan kaihosi Nokomis, vaimo lastansa valitti. "Oi jospa minä olisin kuollut, sortunut sinuna! Tyyten on eloni tyhjä; Wahonowin! Wahonowin!" Partahalle Gitche-Gumeen, Suuren-Selän rantamalle, veden läikkyvän lähelle, Kuuttaren, Nokomis-vaimon oli wigwam valmistettu. Salo sankka sen takana, korpikuusikko kohosi, synkkä hongikko humisi, edessä silonen selkä, kirkas Suuri-Merivesi aallon hohteli hopeisin. Siellä ryppynen Nokomis vanhoillansa vaalieli Hiawatha-lapsukaista; liekku tehty lehmuksesta, pohja peuran jäntehillä, sideltynä sitkeäksi, vuotehena vihvilöitä, sammalpatja pehmykkäinen, Siinä viihti vienoistansa. "Elä karju, karhu viepi! Hush, mun pieni pöllöseni! Kenpä suurin silminensä valaisevi wigwamini? Ewa-yea mun tummaiseni, pikkarainen pöllöseni!" Neuvoi vanhus valvatille, tähtitaivoa opasti, näytti ihme-Iskoodahnkin, henkivarjot kun vaelsi, sulkatöyhtöiset soturit kirmasivat kirveinensä kohti Pohjan porttiloita, tien hän valkean osotti, polun pitkän ja leveän, yli taivahan menevän, ahdettuna aavelulla, Istui pieni Hiawatha kesäiltoina ovella, kuuli kuiskehet salosta, veden viehkeän lipinän, kuuli kummoa säveltä; männyt virkkoi: "minne-wawa! mudway-aushka!" aallot lauloi. Wah-wah-taysee kun vilahti, tunsi tulikärpäsensä, kun tuo pensaita valosti illan hiipivän hämyssä. Nokomisin neuvomana lauloi lapsi linnullensa: "Wah-wah-taysee, välkkeheni, valkotulikärpäseni, perho pieni, hohdollasi kirkastappas kasvojani, ennen kuin unehen uuvun vuotehelle vuottavalle!" Illoin kun kohosi kuuhut vedestä värehtivästä, kysyi hän Nokomisilta: "Mitkä on kuussa kummat pilkut?" Virkkavi Nokomis hälle, puhui muori pulmullensa: "Kerran suuttunut soturi isoäitinsä lähätti kuuta kohti taivahalle, jonne jäi se roikkumahan!" Näki hän kaaren taivahalla, kyseli Nokomisilta, joka kertoi ja selitti: "Se on taivas kukkasien, kukat kunne kuoltuansa, liljatkin lakastunehet ovat maasta muuttanehet yllämme heloittamahan!" Kun hän kuuli yösydännä huudot huuhkainten salosta, kyseli hän kauhuissansa syytä moisehen meluhun. Virkkavi hyvä Kokomis: "Se on huuto huuhkajien, siellä pöllöt poikinensa pakinoitansa pitävät." Niinpä pieni Hiawatha eläinten pakinat oppi, tuli nimet tuntemahan, niiden taidot hän tajusi, tiesi pesät, piilot, loukot, tunsi laumansa tuhannet; oppi kaiken metsän karjan tavat, tuumat ja tarinat, majavan rakennustoimet, käpykasnat oravien, peuran pitkät päivänretket, askelet aran kaniinin; kanoiksensa linnut kutsui, veljiksi otukset metsän. Saapuipa Iagoo kerran, taitava tarinaseppo, paljon matkoja mitellyt, Nokomiksen vanha tuttu. Hän teki Hiawathalle, suori jousen saarnipuusta nuolet tammen lastuloista piikärin, sulittamalla. Sitten neuvoi nuorukaista: "Suori poikani salohon, kussa peurat piehtaroivat, kaada kuulu härkäpeura, suurisarvinen nujerra!" Heti tuosta Hiawatha miesnä metsälle menevi jousinensa, nuolinensa. Linnut lauloi ympärillä: "Elä armas meitä ammu!" — lauloivat Opechee, kerttu, sinilintunen, Owaissa: "Ellös vainen meitä ammu!" Ylös tammehen hypähti oravakin, Adjidaumo, suikkelehti, puikkelehti, keinui, lehvillä livehti, virkkoi naurunsa lomassa: "Elä vaan minua ammu!" Tuolla valkoinen kaniini hiukan poikkesi polulta, istahti takasillensa, haastoi hiukan arkamielin, puolin leikillä puheli pienelle Hiawathalle: "Ethän vaan minua ammu!" Eipä hän välitä noista kupehella kuiskijoista, aatos peuroja ajavi, silmät seurasi jälillä, jotka johtivat joelle, kulettivat kaalamolle. Painui poika pehkon alle, vaani varjossa otusta. Jopa keksi sarvet suuret, parin silmiä erotti, peura polkua poleksi, astui lehvien alatse, varjot leikki lautasella. Kovin sylkytti sydäntä, veret urholla värähti, haavan lehtenä lepatti peuran astuissa alemma. Hiljaksensa Hiawatha nousi polvensa varahan, pidätellen henkäystä tarkoin tähtäsi otusta. Tarkoin vaani valpas peura iski kenttähän kaviot, — yksi valmisna, koholla kuunteli, heti hypähti… Oh! suhahti surmannuoli, rinnan lämpimän lävisti, kaatui peura kaalamolle, virran vierelle nukahti, heitti sydän sykkimisen. Mutta pieni Hiawatha riemulla rajattomalla peuran kantavi kotihin; Iagoo sekä Nokomis riemuin häntä tervehtävät. Nahkasta Nokomis neuloi haljakan Hiawathalle, peuran paksuista lihoista laativi Nokomis kestit. Kiitti kylä juhlivainen Hiawathan sankaruutta, kutsui kunnianimillä: Lujasydän, Soan-ge-taha, Urhomieli, Mahn-go-taysee.

IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.

Niinpä kasvoi ja kehittyi Hiawatha-poikasesta mies ja miesten ensimäinen; nuorten leikeissä ylinnä, miesten töissä miehen kunto; tiesi temput metsämiesten, taisi taiat ja tarinat, ikiluottehet isien. Nopeasti jalka nousi; ohi nuolen ampumansa juosten ennätti edelle, nuoli taaksensa tipahti. Kyllin voimia käsissä; ampui nuolta kymmenkunnan, ylös ilmahan lähetti, kymmenes jo pilvet kynti — Viel' ei maassa ensimäinen. Oli taikarukkasetkin, "Minjekahwun" mainittihin, peuran koivista kyhätyt; niillä lyöden paadet särkyi, kivet murskaksi mureni. Oli jalot jalkineetkin, moiset taika-mokkasiinit, peurankoipiset pätevät, virstan veivät askeleella. Nokomisilta hän urkki tiedot Mudjekeewisista, sai ilmi salat tuhoisat ihanuudesta emonsa, petturuudesta isonsa; tunsi tulta rinnassansa, sydän hiilenä kytevi. Tuumasi Nokomisille: "Luokse Mudjekeewisinpa lähden Länsituulen maille tuhdon taattoni oville, päivänlaskun portahille!" Läksi tuossa Hiawatha parahimmassa puvussa, päällä peurannahkapaita, peurannahkasäärystimet, metsäsian harjaksilla kirjaeltu, helmitelty, päässä kotkahöyhentöyhtö, wampum-vyöhyt vyötäreillä saarnijousensa kädessä, jänne peuran jäntereestä viinessänsä tamminuolet, sulitetut, piistä kärjet, taikarukkaset kädessä jaloissa lumotut kengät. Varoitteli vaimo vanha, kielsi nuortansa Nokomis: "Oi minun Hiawathani varo maita Länsituulen, Mudjekeewisin ovia. hän sun siellä sortanevi, taioillansa tappanevi!" Hiawatha uljasmieli huoli ei naisten neuvoloista läksi, metsähän menevi. astui virstan askeleella. Kaamealta taivas näytti tiensä synkältä kuvasti, tukalalta ilma tuntui, sydän tuskaisin, tukalin, ahjo alla rintaluiden. Hiinpä hän läheni länttä, astui ohi antiloopin, peurat, piisonit jätätti riensi poikki Esconaban mem poikki Mississippin, yli hyokkyjen hypähti, ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie] sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja] Kalliovuorille vaelsi, alueille Länsituulen, missä vanha Mudjekeewis, taivon tuulien isäntä istui vuoren kukkulalla Hämmästyen Hiawatha katsoi kunnioituksella isän ihmeistä näköä. Päässä pilviset hiukset lumituiskun tuiman lailla hurjimmasti hulmusivat, välkkyivät ja leimusivat komeana kuin komeetti. Hyvin mieltyi Mudjekeewis Hiawathan nähtyänsä, ilostui, ihastelihe; oli kuin viehkeä Wenonah oisi tullut Tuonelasta. Hiawathalle puheli: "Terve tullut, toivottuni kerran taattosi tuville! vuodet vuottelin sinua. Nuoruus kuin elämän riemu, vanhuus kuin väsymys kolkko; tuot sä päiväni eletyt, hetket tuskanhehkuvaiset, kaunokaisen Wenonahni!" Pyöri päivät, vieri viikot tuttavusten tuumiessa. Mahtavana Mudjekeewis kerskasi tekemistänsä rohkeista retkistänsä, urotöistä uljahista, rautaisesta ruumihista. Kärsivällisenä kuuli Hiawatha kerskaukset hymyhuulin istuskellen, ei väre vähäisinkänä, katse, ääni ilmi tuonut sydänpolttoja povensa. Viimein virkkoi: "Mudjekeewis? olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Kielsi suuri Mudjekeewis, kerskuissansa armollinen, virkkoi: "Ei mitänä konsa, muuta ei kuin musta Wawbeek. kallio tuhoisa tuolla!" Katsoi hän Hiawathaansa hyvänsuovalla hymyllä, ilmeellä isällisellä, ylevällä ylpeydellä; näkö sorja, varsi norja, ryhti reipas ja vireä. Tuostapa kysäsi viimein: "Oi minun Hiawathani, olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Hiawathapa varoen hetken tuossa tuumi, mietti, kuni päätöstä punoen, virkkoi viimein: "Ei mitänä paitsi tuota vihvilätä, isoa Apukwa-kortta." Mudjekeewis kun yritti maasta vihvilän vetäistä, heti huusi Hiawatha teeskennellyin kauhistuksin: "Kago! kago! elä koske!" "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis, "enpä liikuta todella." Sitten tuosta tuummat jatkui Hiawathan velilöistä; Wabun ja Kabibonokokka, Itätuuli, Pohjatuuli, Myös Etelä, Shawondosee — kaikki siinä muistettihin. Viimein vierivi tarina kauniisen Wenonahnki, Hiawathan synnyntähän, äitikullan kuolentahan autiolla aavikolla, kuin oli kertonut Nokomis. Huudahtipa Hiawatha: "Kuulehan, oi Mudjekeewis, sinä surmasit emoni, Wenonahn sa viekastelit, nuoren, armahan elämän, aavikon ihanan liljan taitoit, tallasit lokahan; tunnustathan työsi tuhman!" Murtuneena Mudjekeewis tukat tuulehen hajotti, tuskamielin tunnustavi kuiskeetta, kumartamalla, Hiawatha hurjistuen heti hyppäsi, uhaten, tarttui taikarukkasilla tuohon turman kalliohon, mursi Minjekahwunilla Palat paksut Wawbeekista, vihan vimmassa kivitti katuvata taattoansa sydänpoltoissa povensa, ahjon rinnassa asuen. Länsituulen hallitsija puhalsi nyt parrastansa tuulentuprakan äkäsen, palat paukutti takaisin vihaselle viskojalle. Tarttui vielä vihvilähän, nyhti niitystä Apukwan, ulos mullisti mudasta jättiläisen juurillensa. Päästi tuosta Hiawatha ylen pitkän pilkkanaurun, silloin tappelu sukesi, kuolettava kamppaelu, jota kiljuen säesti Kenen, suuri sotakotka jyrkän kallion käreltä, viuhtoi vihvilä rajusti kuni honka myrskysäällä, tuli tuiskuna kiviä Wawbeekista valtavasta. Taiston tuimassa jymyssä vuoret järkkyi, maa vapisi, jyry ukkosen: "Baim-wawa!" virkki vuorien takoa. Viimein väistyi Mudjekeewis, painui läntehen pakohon; koko kolme vuorokautta Hiawatha heltymättä ajoi taistellen takoa, kunnes kumpikin tulivat Länsituulen kynnyksille, päivänlaskun portahille, viimeiselle vieremälle, aavan aukean rajalle, kunne aurinko aleten häipyvi hämärän tullen, laskevi flamingon lailla yöksi peittohon pesähän. Huusi vihdoin Mudjekeewis: "Pidätähän poikaseni, mahda et murhata minua, kukistaa et kuolotonta. Teinpä kanssasi kokeilen miehuuttas mitelläkseni; ota nyt palkka painistamme, käänny, käykösi kotihin, elä kansasi keralla, maasi puhdista pahoista, siivoa kala-apajat, noidat, hirviöt nujerra, jättiläiset, Wendigoet, matelijat, Kenabeekit, kukista, kuten minäkin Mishe-Mokwan, karhun kaasin. Ja kun kuulet Tuonen kutsut, Pauguk kun palavin silmin pimeästä pilkistävi, tule taattosi tuville valtakuntani jaolle! Luodetuulen, Keewaydinin olet ainainen isäntä." Niinpä taisto taisteltihin Shah-shahin sanattomina päivinä jo ammoisina alueilla Länsituulen. Yhä vieläkin näkevi metsästäjä melskehestä jälet laajat laaksomailla, joukot Wawbeekin jykevät, vielä suuren vihvilänkin vesiväylien sivulla. Kääntyi sitten Hiawatha kotihinsa kulkemahan. Hauskalta nyt taival tuntui, ihanalta ilma yllä; viha vieri mielestänsä, koston aatos aivoistansa, lauhtui polttava povensa. Vainpa kerran kesken matkan vauhti mieheltä väheni, osuessa ostamahan, noutaessa nuolenpäitä sepolta Dacotan maasta, missä kosket Minnehahan[5] naureskellen hyppelevät välkkyen välissä lehdon. Siellä vanha nuoliseppo nuolenpäitä valmistavi hiekkapaasista hioen, calcedonista kovasta, piistä sekä jaspiksesta, sileät, teräväsärmät, kallihit ja kiiltäväiset. Asui taattonsa keralla tummasilmä tyttärensä, oikukas kuin Minnehaha; mieli vaihdellen värehti, silmät synkkeni, hymyili, jalat vierivät jokena, hapset läikehti vetenä, pulppusi purona nauru. Vanhus neitosen nimesi veden nauravan mukahan, Minnehahaksi sanoen, Nauravaiseksi Vedeksi. Vaatiko käret vasaman Hiawatha-poikaseni taipaleensa taittamahan Dacotan tasankomailla? Eiköhän se impi ollut. Naurava Vesi vetänyt kasvojansa katsomahan, taakse verhojen vetänyt katsetta puvun kahina, hän kun välkkyi kuin vetonen. Minnehahan kuulu koski rannan lehdikon lomitse päivän päilyvän helossa. Aatokset ken arvannevi, nuorten miesten mielet tutki, kenpä kertovi unelmat, Hiawathan haaveksimat? Päivä päätyi, koti joutui; siellä hän Nokomisille kertoi Mudjekeewisista kiistat, taistot ja tarinat, ei vainen väheä virka nuolista ja neitosesta.

V

Hiawathan paasto.