Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen — monta muuta mainitsematta — johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.
Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä — sekä eri painoksenakin — kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "— — runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän — vielä toteutumattoman — toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.
Suomentaja.
Johdanto.
Jos tahdot tarujen näiden, kummallisten kertomusten arvaella alkujuurta, kysellä kotiperiä, jotka tuoksuvat tutusti suviniittyjen sulolta, metsäsaunojen savulta virtavetten vieremillä, — kuulla, mistä kummat kaiut, virret viehkeät, väkevät kuni ukkosen kumina valtavina vyöryävät, kohta kertoisin sinulle mistä tarkkasin tarinat: Pohjan väljiltä vesiltä, synkiltä sydänsaloilta, ojibwain, dacotain mailta, nummimailta mahtavilta, valtavista vuoristoista, laajoilta lakeuksilta, suurimmilta suonseliltä, kurjen, laklan laitumilta; Nawadahan taikasoiton soman nää on soinnuttamat. Jos sa kuulija kysyisit, tarkoin tahtoisit tajuta, mistä suuri soittoniekka, Nawadaha tenhokieli villit virtensä tapasi, kohta vastaten sanoisin: Metsälintujen pesistä, majavain salamajoista, puhvelin jalanjäliltä, kotkan korkeista pesistä. Siellä sankassa salossa, rimpisoilla aukeoilla sinikurjet, villihanhet, hyypät, huuhkajat huhusi, villit virtensä viritti, laulut laajat huutelivat. Jospa vieläkin kysyisit, tuota tarkoin tiedustaisit: Kenpä oli Nawadaha, mikä ihme miehiänsä? Noinpa virkkaisin visusti, tarinoisin tiettäväksi: Tawasenthan notkelmassa,[1] rauhan laaksossa somassa, virran viehkeän ohella asuskeli Nawadaha. Siell' on seudussa somassa intiaaneilla kylänsä, pellot kiertäen kyleä, niityt vierellä vihannat, Takalolla metsä taaja, salo soittava sivulla, kesin keinuin vihreänä, talvin huuteisna humisten. Vesiväylät verrattomat löytäisit ne laaksomailta kevättulvain hyökyessä, kesäleppäin liekkuessa, syksyusmain sauhutessa, talvin tummana vetenä. Tuolla laulaja eleli Tawasenthan notkelmassa, viidakossa vihreässä, salossa sanattomassa. Siellä hän virret vieritteli, Hiawathasta hyreksi, soman syntymän saneli, kertoi kaunihin elämän, kuin tuo paastosi, rukoili, kuinka kärsi, työskenteli kansaheimonsa hyväksi, onneksi, edistykseksi. Sä kuin luontoa rakastat: kukkanurmien heloa, marjoa vakavan metsän, suvituulien suloa, lehdon lehvän heiluntoa, lumituiskun tuiverrusta talvisilla tanterilla, kuohuja vihaisen virran kautta honkakankahien, jylhintä ukonjymyä kaukovuorten kaikuessa, niinpä kuullos kaskut hurjat, Hiawatha-laulelmata! Sinä ystävä ylevä muinaisien muisteloiden, kansan kaunisten runojen, vienosti värähtävien, kuni henkien hyminä, luonnotarten laulelema satusaarien salasta, kuullos ääntä intiaanin, Hiawatha-laulelmata! Inehmo ihannemieli, sydän, sielu saastumaton, joka luotat luojahasi, luojan luontoa rakastat, sielun voimille syville annat arvonsa ikuisen, myönnät villinkin veressä, poljetuimmankin povessa kaihoa katoomatonta puolehen pyhän, ylevän, joskin heikosti tajuten haparoitsevat hämyssä, kättä luojan koskettaen saavat tiellensä tukea, askelillensa apua, vahvistusta voimillensa, kuullos kertomus koruton, laulelma Hiawathasta! Matkustanet maisemia, pensastojen peittämiä, missä pihlajat pyhäiset punamarjoin peittelevät allensa kivisen aidan, kuljet kumpujen ylitse, poljet paatta sammaleista, kussa kirjoitus kulunut, kömpelösti kaavaeltu kertovi koruttomasti vaipuneesta vainajasta. Lause, vaikka vaillinainen, sydäntuskat tulkitsevi, toki toivolla puhuvi, tunnokkaasti tulkitsevi vaiheista elon eletyn, tositoiveista paremman; viivy hetkinen, lukeos tämä kömpelö tarina, laulelma Hiawathasta!
Laulu Hiawathasta
I
Rauhanpiippu.
Tuolla Prairievuoristossa,[2] Piippukivilouhimossa laskihe Gitche Manito mahtava, Elämän Herra, louhimon punakiville; ylevänä seistessänsä heimot kutsui hän kokohon. Hänen jalkainsa jälistä lähde pulpahti, purona vierien vuoren rintehille, aamun arinahan valossa loimuten kuin pyrstötähti, kunnes mahtava manaten sormen pienen piirtämällä uran niiityhyn nimesi. johtaen puron joeksi. Louhimon punakivestä lohkoi mahtava murusen, hyppysissänsä hykersi, kirjokopan kaavaeli; otti ruo'on rannikolta, varren pitkän valmisteli, pisti punakoppasehen. Täytti piippunsa pätevän kuorilla punapajujen, hengähti ylitse metsän, tuulenpyörtehen puhalsi, kunnes oksat kuumenivat, kitkavalkea välähti tuleksi tupakkamiehen, mahtavan Gitche Maniton, joka yksin ylvähänä iki vuoren harjanteella kansoille calumetista, rauhanpiipusta pyhästä merkkisauhut tuprutteli. Ilmassa ihanan aamun savu tyynenä kohosi, juova suora ja sinervä hitahasti hiipieli, tuosta sankaksi sakeni, nousi, taivahan tapasi, särkyi laajahan lakehen, pyöri pilvinä sivuille yhä laajeten, leviten, yltäen ylitse maiden. Tawasenthan notkelmassa, Wyomingin laaksomailla, Tuscaloosan lehdikoissa, Kalliovuorten rintehillä, Pohjan väljillä vesillä heimot merkin huomasivat, paksun Pukwanan näkivät kohoovan calumetista. Tuosta kaikki tietomiehet, profeetat pyhät puhuivat: Kautta merkin kaukaisimman Pukwanan puhaltamalla mahtava Gitche Manito kuni kutsuva kätönen kansat käskevi kokohon, opastaaksensa urohot. Joukoissa alas jokia yli aavojen tulivat delawaret ja mohawkit, tuli choctawit, chamanchet, shoshonit ja mustajalat, tuli pawneet ja omahat, tuli mandanit, dacotat, huronit ja ojibwaytkin. — raivoisa soturijoukko saipa sauhun johtamana tuonne Prairievuoristohon, Piippukivilouhimolle. Siellä seisoivat soturit kilpinensä, kalpoinensa, mahtavasti maalattuina, välkkyviiruin värjättyinä; salamoina silmät säihkyi, kiukku kasvoista kuvasti, sydämissä synkkä uhma, mielissä äkä ikuinen, sukuriidat suunnattomat, kaunat polvikautehiset. Mahtava Gitche Manito, kansojen ylevä luoja katsoi lempikatsehilla langenneita lapsiansa, katsoi heidän kiistojansa kuni lastensa toria; käden oikean ojensi joukon yrmeän ylitse, tyynti vihan tyrskehiä varjolla käden vakavan. Sanat koskena kohisi vakavan varoittaessa: "Oi te luomani omani, lapsiraukat, rakkahani, kääntykäätte, katsokaatte, opiksenne ottakaatte neuvo suusta Suuren Hengen, kaikkivallalta varoitus! Loinpa teille, lapsukaiset salot laajat saalismaiksi, korvet täydet kontioita, peuroja ja puhveleita, hongan oksille oravat, veden vierille majavat, kaunihit, kalaiset virrat, lintumaisemat lihavat; miksi ette noihin tyydy, toisianne metsästätte? Olen suuttunut sotihin, kiusoittunut kiistoihinne, veritöihinne väsynyt, kostoihinne kyllästynyt. Sovinnos' on suuri voima, riidassa vakava vaara; siksi tehkäätte sovinto, veljinä vaeltakaatte. Minä profeetan lähetän kansaini vapahtajaksi, johtajaksi, neuvojaksi, elonne avustajaksi. Neuvonsa jos noudatatte, suureksi sukeudutte, opin hyvän hyljännette, teidät häätävi hävitys. Sotamaali kasvoistanne, veripilkut sormistanne virrassa viruttakaatte, asehenne haudatkaatte! Lohkokaatte louhimosta paljolta punakiveä, rauhanpiiput laatikaatte, sulkavarret suorikaatte, polttakaa calumetia, eläkäätte veljeksinä!" Silloin riisuivat soturit peurannahkaiset pukunsa, sotaiset varustimensa, kilvan vierien vetehen sotamaalinsa pesivät. Kirkkahana virta vieri Elon Herran hettehistä yläpuolella pesijäin, vesi liikehti likaisna, sotkuisna sotaväreistä alapuolella urosten. Nousivat soturit veestä kaikin puolin puhtahina, hautasivat rannikolle kaikki taisteluasehet. Mahtava Gitche Manito, Suuri Henki, lapsillensa hyvänsuovasti hymyili. Hiljaisuuden vallitessa, lohkoi louhesta soturit rauhan piipuiksi kiveä, ruokovarret valmistivat, sulilla koristelivat, sekä kääntyivät kotihin. Samalla Elämän Herra eestä kasvojen katosi, pilviverhoihin vetihe taakse taivon pihtipielten, häipyi häilyvään savuhun, rauhanpiipun Pukwanahan.