Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin mahdollista:
— Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa, mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.
Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.
Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.
— Anielka, huomautin minä, — uusia naimapuuhia!
Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.
— Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.
— Niin, en ole.
— Mutta mikset?
— Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.
— Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?