— Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, — että olen täällä kuin kotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä lahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä päästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.
Anielka päätti jäädä.
Nyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä välähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot, miehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme vielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni Ploszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla saatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule vitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan painaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan tunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.
Päivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama tunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää. Tietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne pienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja. Tunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien vavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen kun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja valmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö, joka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja etukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä päivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.
Anielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa — ja tiedän että unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja unessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.
Siinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka muodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja voimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään…