Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.
Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa. Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski — joka ohimennen sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti — joka on tulinen vanha aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi tähän tapaan:
— Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.
Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.
— Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat kahden kyynärän lumen alla — en voi tietää niistä mitään. En ole Jumala.
— Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.
— En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.
— Loukkaanko ehkä minä sitte?
— Loukkaatte varmasti, kreivitär!
— Te olette sietämätön, herra Chwastowski.
— Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!