Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta kauhean radikaalisia.
Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.
Helmikuun 12 p:nä.
Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan… "Minä vanhenen — vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä toiseen".
Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän, tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa! Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin, mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä 1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä — ja kirjoitti hotellien matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän meni minulta pahasti pilalle.
Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua, niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää puhuessaan.
— Minä myönnän, sanoi hän, — että olen ollut asian puolella. Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa ja toimii jonkinlaisena välittäjänä… que sais-je! Mutta hänelle on epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.
— Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.
— Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin että…
En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta, että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut ajatella alistumista.