Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön, antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja ansaitsee sen kiitollisuuden.
Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta, jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään — ja tähän tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta — olen päättänyt ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan ansiota edes sillä tavalla.
Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen, vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää, että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan. Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään itseäni lähimmäisteni takia — sitä en rupea tekemään, sillä siihen en pysty!
Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa; koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin erinomaista — mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e., niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.
Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin, kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta, joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen, joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.
Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen. Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan, josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo Santoon.
Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita. Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja] y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta Europan.
Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä, ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti. Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.
Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen, ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt, että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta. Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus. Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa, ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.
Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta "l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta, kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin, kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan, uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.