Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa. Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi, ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija, yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa. Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut. Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen, ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista, kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos "Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi toteuttamattomien aikomusten maille.
Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi "Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo — minua kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.
Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:
— Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.
Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.
Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.
Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan. Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa, joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun. Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias, ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus. Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä. Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau bienfaisant".
Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.
Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.
Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen. Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella iskun vasten kasvoja.