Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen erinomaisen monimutkainen luonne.
Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit, kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa, vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin, kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta. Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista, sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla, kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat sitä rakastaneet — rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä, sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.
En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.
Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun. Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.
Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin, raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan, pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta — sanalla sanoen: olin isän, abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin kuinka minua kehuttiin — ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.
Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen, ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt, etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun? — kyllä; tarvitsenko minä sitä? — kyllä niinikään! Mutta he rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä — mutta koko elämää en uhraisi sen takia.
Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta; huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova, sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti minulle täydellisen anteeksiannon.
Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani, nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan, jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen; olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi tai näyttelemään suurta osaa.
Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä, sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät minua laajemmille aloille.
Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme — eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan omia ansioitani — näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla paljon enemmän kuin olen.