Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin, parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle — minä en ole lakannut olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".
Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri, suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä; selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu kyllä olisi voinut karaista minua — joka tapauksessa on selvää, että jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on välttää kompastuksia ja lankeemuksia.
Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen, pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön — mutta vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta. Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin… Minun tulee paha olla ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.
Roomassa tammikuun 10 p:nä.
Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee, että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita — en tiedä lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä — mutta meillä Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies, joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista; me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa, varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien "improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään kuin taiteellisesti poimutettua viittaa — nyt sitä kannetaan kuin metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja — se on toinen asia: päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.
Roomassa tammikuun 11 p:nä.
Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa, ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina ollut minusta sietämättömin.
Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen, saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni — jatkan siis yhä yleisin piirtein.
Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston Ranskassa — se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti, kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa. Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota myöhemmin vietin Parisissa.
Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa antaa ihmiselle — mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta — vaikka hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin, kunhan hän vain on nuori — miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen. Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa. Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa, ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni. tahtoeni.