Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä — jotka minusta muuten olivat ikävät — tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka muodostaa niinsanotun "suuren maailman"… jollei juuri Parisissa, niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit, markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen. Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava. "Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että olen turhamainen — tai mikä on vielä pahempaa — että minulla on huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.
Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s. "puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää — sillä se ei ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.
Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena pääsee sen myllystä — jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä, ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.
Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu. En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät. Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.
Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet. Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta sellainen minä kerta kaikkiaan olen.
Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään. Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.
Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii ja arvostelee toista — sallimatta sen vapaasti antautua minkään vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen, minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan kokonaisuuteen kuuluva osa — ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla osalla eikä koko sielullaan.
Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä. Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn. Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa hänen valtaistuimensa.
Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua tätä iestä yltäni — sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu aivoissani.
Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani. En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en ammatiltani ole mitään — mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.