Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen vaikutusta. En ole tullut ateistiksi — en suinkaan! Vanhoina hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä, sanaan "aine" — ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin kysymyksiin: "en tiedä" — ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa sekin: "en tiedä" — ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".
Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani. Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta. Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."
"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan, "kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta filosofia vastaa: "en tiedä".
Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata kysymykseen, joka minulle on tärkein — mutta sinulla oli voimaa tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan, että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään. Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on — epäilystä ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En tiedä, en tiedä, en tiedä! — Ja minä kärsin ja menehdyn tähän pimeyteen…!
Roomassa tammikuun 12 p:nä.
Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti — varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et pääse — älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen — mutta se ei aina riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille, että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen. Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu, joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon. Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana. Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa — vaan että monet, hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"
En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että tahdon uskoa, ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila, jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä ja tyytyväisenä eläimenä.
Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin jalot ja aivan käytännölliset syyt — ja näitä syitä on paljonkin! Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o. olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.
Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin — ja silloin ei kysymys: "ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman suuri merkitys on tässä suhteessa — ja tätä mieltäkiinnittävää puolta on muuten sangen vähän tutkittu — ympäristön suggeroivalla vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme, koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen, murjomassa maailmaa tai itse murjottavana — joka tapauksessa olen verraten tyyni.
Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.