Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa mitä olen sanonut itsestäni.
Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.
Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita, arvostelen — ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin heitä mistä ikinä voin.
Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta, ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut, mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa, sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle pyhittäisin elämäni.
Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini, toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö "l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin tulee tapahtumaan.
Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi. Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on ministereitä ilman salkkua.
Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen: en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta nero ilman salkkua kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla. Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä — jossa ne tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen, mitä ne voisivat tuottaa.
Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.
Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle. Lähden, täti kulta, lähden — mutta taivas tietää, että teen sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä: "Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän kestäisi sitä — saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy tulevaisuudessa.
Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa — avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle ruukulle — se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset, joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään! Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että kaksi kertaa kaksi tekee viisi — ja erehdys on korjattavissa. Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa, kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse — sanalla sanoen: et voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.