Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute, kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.
Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin. Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana, jälkimäistä käsityöläisenä — en todella löydä parempaa sanaa. Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi. Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä. Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä. Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt epäsiveelliseksi ja sokeaksi.
Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia — ja näyttää alituisesti toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin, ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta, kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan, mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän aivan sama kuin vanhat fanatikot.
Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä, kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen, niin, hyvä herra…" Ja tuohon vaikkaan sisältyi sekä katumusta että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen, että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana, vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta. Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen avuttomuutta — ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan, kun minä keskeytin hänet.
— Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon taistelusta?
Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.
— Tietysti, vastasi hän.
— Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy sortua — se on luonnon ehdoton laki — menkööt siis hiiteen. Miksi te ette sano niin?… Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.
Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin tyhjä sana.
Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät kaikki.