— Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden, että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja sitte…
Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut ansarista.
— Ja sitte… muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa, sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.
— Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, — en sinua ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!… minä niin luotan sinuun!
Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.
Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi yli äyräittensä.
Helmikuun 23 p:nä.
Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään syytä — se on tullut aivan itsestään! — hermojen vaikutuksesta! Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan — mene luostariin!" Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita, hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja — sanalla sanoen: neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet? saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini, henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni, saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät terästy — mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani? Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?
Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia", voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen sielunsa kieliä aamusta iltaan — ja mikä on vieläkin pahempi! — tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä. Miksi pettäisin itseäni? — rakastan häntä!
Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen Roomaan? — mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään, että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt — repaleisia säkkejä.