Astuimme taasen pöydän luo.
— Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?
— En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.
— Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä olen kummallinen ihminen?
Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille, otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:
— Ei… se on niin vaikeaa… Sitä en saata sanoa…
— Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä lausun sinulle vain yhden sanan.
— Minkä? kysyi hän levottomana.
— Tanssiohjelma? Niin tai ei?
— Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.