Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin. Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.
Vihdoin hän virkkoi:
— Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä, etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne johdu muidenkaan mieleen.
— Miksenkö kirjoita? vastasin. — Monesta, monesta syystä, joista myöhemmin voin kertoa sinulle — mutta muun muassa siitä syystä, ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset tee mitään, Leon?
Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan — ja minä miltei näin ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?" Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni — enkä tahtonut johtaa asiaa päätökseen.
— Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.
Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:
— Hyvää yötä!
Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:
— Anielka!