Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.
Maaliskuun 7 p:nä.
Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,—"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.
Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä — naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.
Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.
Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa — sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.
En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat vanitas vanitatum, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!… kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?
Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.
Maaliskuun 10 p:nä.
Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin: