— Epäiletkö sinä?
— En epäile, mutta punnitsen — ja tahdon tietää minkätähden tahdon.
— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.
— Ja sitte?
— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.
Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.
Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:
— Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.
Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.
Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta: