Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.
Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.
Huhtikuun 2 p:nä.
Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.
Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.
Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.
Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla — ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.
Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?
Huhtikuun 3 p:nä.
Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.