Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa — voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.
TOINEN OSA
Huhtikuun 12 p:nä.
En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä. Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään. Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä, sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis — minä ainakaan en pyydä enempää…
Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi, veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen…"
Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla. Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa, kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa. Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta, jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.
Huhtikuun 15 p:nä.
Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää, olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen. Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin: ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti. Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat vaistomaisesti ylöspäin — he levittivät itseään iloisesti ja yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät. Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo: miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla seisoo marmorinen jumalatar — mutta goottilainen pyhäkköni on tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat: "Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä, tunnen, että siitä puuttuu enkeli.
Huhtikuun 17 p:nä.
Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen. Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti, että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta, vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen. Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä, vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä, ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta tuntunut näin ilkeältä.