Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:

— Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.

Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi kiivaasti:

— Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.

Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen heitä tuntenut — eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista, joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua näyttää — uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko, varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä narrin kyttyrä selässään — siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan. Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään — minä erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.

Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi minua miehekseen — nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin varsin keveällä mielellä jättäisin hänet — mutta entä sitte? Nyt hän esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä: pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen käsistään?

Siinä hän kumartui veneen laidan yli — hänen vartalonsa piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään — ja upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä, ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.

Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:

— Tule!…

Huhtikuun 20 p:nä.