Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen, pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi, saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle, että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan. Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen. Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin — ja ilme jää kuitenkin, kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi. Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti, ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa sopusointuisessa täydellisyydessä — ja kaukana hän oli tavallisesta kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys tietysti onkin kuolemansynti.
Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen kauneuden yleensä — mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa, se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva kärpänen myllertää pohjiin asti?
Huhtikuun 25 p:nä.
Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.
Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet? Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.
Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua, tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas, että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle — sen pahempi — yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut — entä sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan itseäsi?"
Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä. Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle… Totisesti: en olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä Levantin miehestä — mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset — mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? — Eumaioksen kasvateiksi.
Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä. Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.
Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä ajattelen, koska aina olen suora.
Huhtikuun 30 p:nä.