Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa, mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:
"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin, että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante, kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta, koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän, ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä. Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi, mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa, ja loput minä lainasin."
Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!" Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina. Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä, nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen hänet onnelliseksi — se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä, että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä — käyköön niin!"
Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.
Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta. Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää hermojani — lopetan siis.
Toukokuun 1 p:nä.
Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.
Toukokuun 2 p:nä.
Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa vastausta ja hän on sen saanut.
Toukokuun 3 p:nä.