Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.
Toukokuun 10 p:nä.
Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat: "Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen kanssa olisi hänen onnettomuutensa — mutta se ei ole totta. Jos hän kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.
Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.
Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.
Saatan jo ajatella tyynemmin.
Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan — nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama, jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) — mutta minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki. En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu; minua saattaisi — käyttääkseni runoilijan sanoja — haavoittaa vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus, luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä. Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin. Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan — se on totta — mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua — ainoastaan voimakkaita luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän kaiken ja sentähden ollut niin — ystävällinen.
Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, — mutta se ei pidä paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on tulinen, pirteä — joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.
Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa — ja niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.
Toukokuun 12 p:nä.